Kuvassa Martti Suosalo ja Vera Kiiskinen Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 3 –esityksessä, jonka ensi-ilta on syksyllä 2018. Kuva: Timo Teräväinen

Viitisen vuotta sitten näyttelijä Vera Kiiskinen koki ammatillisen kriisin. Intohimo näyttelemiseen oli hävinnyt.

”Toinen lapseni oli syntynyt, ja olin jo vuosia aiemmin alkanut käsikirjoittaa ja ohjata omia juttuja. 2000-luvun alussa olin käynyt lyhyen Meisner-tekniikan kurssin Torontossa ja nyt lähdin tutustumaan siihen syvemmin saadakseni työkaluja ohjaamiseen.”

”Oli kivuliasta törmätä omiin maneereihin ja heikkouksiin, mutta sitten aloinkin nauttia myös näyttelemisestä ihan uudella volyymilla.”

Mikä Meisner?

Meisner on Sanford Meisnerin Yhdysvalloissa kehittämä näyttelijäntyön tekniikka, jonka juuret ovat Konstantin Stanislavskin ajattelussa. Tekniikan ytimessä on mielikuvitus sekä todellisen kontaktin saaminen itseen ja vastanäyttelijään.

”Meisner on sanonut, että teemme näyttelemisestä usein vaikeampaa kuin se on. Minulle isoin juttu oli, että kaikki tapahtuu suhteessa vastanäyttelijään.”

”Meisner-tekniikka vaikuttaa myös muuhun elämään. Sen avulla alkaa tunnistaa tiedostamattomiakin pelkoja ja lukkoja, omia ja muiden. Aloin kiinnittää huomiota kontaktiin ihmisten välillä: onko sitä, millaista se on ja mitä se synnyttää. Kun impulssit ovat tosia ja ei-ennaltaohjattuja, näyttelijäntyössä voi yllättää itsensä, muut näyttelijät ja yleisön. Jos näyttelijöiden välillä ei ole vahvaa vuorovaikutusta, miten yleisökään voisi samastua?”

Meisner-tekniikkaa opiskellaan kaksi vuotta. Kiiskinen on käynyt osan kursseista Torontossa, Englannissa näyttelijä Satu Mikkelisen opissa ja Suomessa newyorkilaisen opettajan ohjauksessa.

”Työkalut auttavat, jos rooli on haastava. Voi harjoitella kohtausta ja sanoa toiselle ’mä en usko sua’ ja sitä kautta yhdessä hakea totuutta. Meisnerin mukaan kaikki näyttämön kuvitteellisessa tilanteessa pitää ottaa henkilökohtaisesti. Jos et suo totuutta toiselle, tämän on vaikea vastata sinulle totuudenmukaisesti.”

Totuudenmukaisuus tarkoittaa myös, että jos et tiedä, mitä tekisit, et tee.

”Jos on tyhjän päällä, voi hyväksyä senkin. Alkaa sietää epävarmuutta ja oppii käyttämään kaiken, mitä tilanteessa on. On turha peitellä saati varmistella. Kamera ja näyttämö paljastavat kaiken.”

Meisnerin mukaan mielikuvitus on tärkeä voimavara näyttelijälle. Voi kuvitella mitä tahansa ja ”nähdä päiväunia” – hyviä ja pahoja, jotka eivät aina ole totta, mutta auttavat pääsemään esimerkiksi haluttuun tunnetilaan.

”Nämä mielikuvat ovat omiamme, eikä niitä tarvitse jakaa edes ohjaajalle.”

Impulssit lähtökohtana

Kiiskinen on näytellyt elokuvissa ja teatterissa, valmistunut Salfordin yliopiston elokuvakäsikirjoitusohjelmasta käsikirjoittajaksi ja ohjannut teattereissa, viimeksi oman tekstinsä Sisäistetyt teoriat rakkaudesta Kansallisteatteriin vuonna 2016.

”Meisner-tekniikassa teksti on kompleksinen asia, koska emme näyttele tekstiä vaan suuntia, sitä mitä haluamme toiselta ja mihin pyrimme. Tämä tapahtuu aina suhteessa vastanäyttelijään.”

”Kannustin näyttelijöitä seuraamaan impulssejaan, astumaan jokaisessa esityksessä tuntemattomalle tielle, jossa kaikki asematkaan eivät välttämättä ole samoja. Vaikka esityksessä oli vahvoja tunteita, halusin, ettei mitään tarvitse puristaa, vaan kaikki syntyy kevyesti tässä ja nyt. Se oli haastavaa, mutta luulen, että näyttelijöistä se oli myös palkitsevaa.”

Henkilöohjaaminen kiinnostaa Kiiskistä yhä enemmän.

”Se tuntuu loputtomalta tutkimusretkeltä, jossa samalla tutustuu ihmismieleen ja totuuteen meissä kaikissa.”

Vera Kiiskisen lisäksi Marjo-Riikka Mäkelä, Simo Routarinne ja Jaana Pesonen hyödyntävät näytellessään ja valmentaessaan erilaisia tekniikoita, joille yhteistä ovat kontakti, mielikuvitus ja jatkuva oppiminen. Lue lisää Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 4/2018.