Keväällä kuolleen dramaturgi, kirjailija, kääntäjä, opettaja Outi Nyytäjän teatterikäsitys kaikuu kirkkaimmillaan, Bonnin teatteribiennaalin avajaispuheessa kesällä 1996:
”Pari sanaa rodusta, koirien ja teatterin. Minulle teatteri on rakkikoira: vahvajalkainen, vahvahampainen, vilkas, vihainen ja kiimainen. Teatteria tai koiraa ei saa kumpaakaan liiaksi jalostaa. Se sairastuu, kieroutuu ja kuolee. Sen on juostava ympäri metsiä ja maailmoja, haukuttava kaikkea ja iskettävä hampaat yhteiskunnan lihaan.”
Dramaturgi, kääntäjä ja ohjaaja Vesa Tapio Valo kertoo, että kun kirjailija Heiner Müller kuoli, Nyytäjän puhelu tv-uutisiin riitti vakuuttamaan toimituksen, että tapaus pitää uutisoida. Useissa lehdissä ilmestyvine kolumneineen hän oli nopea ja pureva mediapersoona.
”On kuitenkin vaikea suoraan vetää yhtäläisyysmerkkejä uuden suomalaisen dramatiikan ja Outin oppien välille. Ei se ole niin suoraviivaista. Outi oli näkemisen opettaja. Hän oli aihevainuihminen, joka rakasti mediaa ja esiintymistä. Hänen kielensä, tapansa sanoa ja muodostaa lauseita oli loistava. Tarkka havainto sai sitä vastaavan lauseen.”
Kirjailija, dramaturgi ja ohjaaja Juha Siltanen toteaa olevansa Nyytäjälle paljolti velkaa ammatti-identiteetistään.
”Ilman Outia olisin varmaan vaihtanut alaa. Se, mitä dramaturgia hänelle oli, yhdisti tieteen, taiteen, kaikki kiinnostavat asiat saman sateenvarjon alle. Hän avasi tavan toimia maailmassa ja tutkia maailmaa.”
”Ei Outilla mitään metodia ollut, hän opetti omalla esimerkillään ajattelemaan jatkuvassa prosessissa. Hänen oma päänsä oli kuin mylly, joka ei lakannut pyörimästä, virrassa, jonka vesi ei pysähdy.”
