Kuva Pate Pesonius.

Perfektionisti. Analyyttinen. Pedantti. Luova. Piiskuri. Sosiaalisesti epäsosiaalinen. Armoitettu mustan komiikan taitaja. Saatanallisen suora. Huippulahjakkuus.

Kollegoiden arviot Jani Volasesta ovat äärimmäisiä.

”Hänen havaintokykynsä lähentelee neroutta”, sanoo kollega Tiina Lymi.

Kysyipä keneltä tahansa, käy selväksi, että myös lähipiirin keskuudessa puhutaan erikoismiehestä.

Jani Volanen, 45, tunnetaan tinkimättömänä tekijänä, jonka käsialaa niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin luonnehtii arkipäivän rakenteissa olevan julmuuden ja sen ilmiasussa näkyvän koomisuuden ristivalotus. Tarkoista havainnoista rakentuva todellisuuden kuvaus, yllättävät absurditeetit ja kaiken olevan yllä leijuva surrealismi kohtaavat hänen luomissaan hahmoissa sekä teatterissa että tv-sarjoissa.

Myös materiaalin hankkijana Volanen on lähes ensyklopedistinen. Hän on tutkinut elokuvia, tv-sarjoja ja alan kirjallisuutta hillittömiä määriä.

Pieni esimerkki:

Viime keväänä Volanen huomasi, että hänen kotiarkistostaan puuttuu vanhoja Teatteri-lehtiä. Hän metsästi kappaleet divareista, kavereilta ja lopulta lehden arkistosta. Kun hän haki toimituksesta muutamaa viimeistä kappaletta, kysyin, mihin hän näitä tarvitsee. Vastaus oli:

”Luen ne.”

Volanen on saanut urallaan lähes kaiken mahdollisen. Ansioluettelossa on noin 30 elokuvaroolia sekä kymmeniä tv- ja teatterirooleja. Televisioon hän on ollut käsikirjoittamassa ja ohjaamassa kulttisarjoiksi nousseita Studio Julmahuvia sekä Ihmebantua. Lisäksi hän on yksi keskeisistä Putous-konseptin alkuperäisistä ideoijista sekä sen ensimmäisen tuotantokauden ohjaaja.

Palkintoja on sadellut. Plakkarissa on useita Venla-pystejä, Jussi-palkinto sekä Montreux’n pronssiruusu Julmahuvi-ryhmän Joyboys Storysta, joka oli dokumenttiparodia fiktiivisen suomalaisbändin menestystarinasta.

Mustan komiikan ydintä metsästäessään näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Jani Volanen on tehnyt ratkaisuja, joita joku kutsuisi äärimmäisiksi.

Ehdottomissa ammatillisissa vaateissaan Volanen on ollut mukana heivaamassa työkuvioistaan ulos myös läheisiään.

Mutta Volanen ei tunnusta tekevänsä ratkaisujaan sukupuolen perusteella tai toimivansa tietoisen kusipäisesti. Syyt ovat ”puhtaasti ammatilliseen yhteisymmärrykseen tähtääviä”.

Julmahuvin kohdalla poikabändi kuitenkin toimi Volasen mukaan parhaiten. Tähän joukkoon kuuluivat 90-luvulla tärkeät yhteistyökumppanit Jukka Rasila, Janne Reinikainen, Petteri Summanen ja Tommi Korpela.

Suureksi sukupolvilaumaksi paisunut, Volasen kotipesänä toimiva Q-teatteri puolestaan uudistettiin muutama vuosi sitten ankaralla karsinnalla. Siihen oli vaikuttamassa teatterissa koettu sisäisen uudistumisen tarve, ja käytännössä se toteutettiin paljolti Volasen pitämän taiteellisen linjapuheen sisältöjen mukaan. Q-teatterin uusi ensemble rakennettiin lopulta neljän nimekkään, silloisen näyttelijäpariskunnan ympärille.

”Kyse ei ollut vain lahjoista eikä sitoutumisesta vaan kemiasta – keistä voisi syntyä hyvä ensemble.”

Mukaan jäivät Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Jussi Nikkilä, Elena Leeve, Eero Ritala, Lotta Kaihua, Volanen itse ja Pirjo Lonka.

Volasen näyttelijäntyö on arvoituksellista, usein jopa vaarallisen oloista, ja perustuu armottomiin havaintoihin roolihenkilöistä teosten kokonaisuudessa.

Ohjaajana ja käsikirjoittajana hän ei myöskään kaihda puhua suoraan tähtäimistään.

Volanen ei ole empinyt lyödä hanskoja tiskiin, kun pöydän takana on istunut ”ukko joka sanelee asioita”. Tämä on tarkoittanut muun muassa rahoittajia, jotka ovat esittäneet kompromisseja Volasen suunnitelmiin, esimerkiksi tv-tuotantoyhtiöissä.

”Julmahuviin ja Ihmebantuun olen niin tyytyväinen, että niiden teon jälkeen voin mennä vaikka hautaan. En enää aja vimmaisesti hankkeitani läpi vain siksi, että pääsen tekemään työtäni.”

Lue koko Annukka Ruuskasen artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 8/2016.