Kuva Matti Snellman

Pienimmät katsojat pitävät aistielämyksistä, teinit taas ovat konservatiivisia. Lapset ja nuoret ovat katsojina kuitenkin myös yksilöitä.

”Se oli tylsän tuntuinen.” (5 v.) ”Valot olivat aihe, ja miehillä oli glitter-takit yllä, joten kuvioita heijastui.” (12 v.) ”Se oli puoliksi ihanaa, puoliksi ehkä tylsää.” (5 v.)

Kuinka saada luotettavaa tietoa lasten katsomiskokemuksesta? Tätä pohti teatteri-ilmaisun ohjaaja Sari Tupamäki vuonna 2007. Häntä oli sillä kertaa pyydetty kokoamaan ja koordinoimaan pääkaupunkiseudun kulttuuritalojen Hurraa! -festivaalin lapsiraati. Ryhmä lapsia katsoisi kaikki festivaaliesitykset – eri kokoonpanoissa ikäsuositukset huomioon ottaen – ja antaisi palautteen esiintyjäryhmille.

”Päätin, että nyt ei kysytä tykkäämismielipiteitä. En päästä lapsia arvottamaan näkemäänsä, vaan kertomaan havaintojaan. Laadin lapsille muistin tueksi paperilomakkeen, jossa oli muun muassa kohdat ’huomioitani esityksen tunnelmasta ja tyylistä’ ja ’huomioitani lavastuksesta’.”

Sari Tupamäki on teatteritaiteen perusopetusta antavan Teatteri ILMI Ön jäsen. ILMI Ön koordinoima lapsiraati on jo vuosia ollut olennainen osa kansainvälisiin esityksiin keskittyvän Bravo!-festivaalin ohjelmistoa. Raatilaiset saavat Tupamäen kysymyspaperit mukaansa, mutta tärkeimmät osat raadin toimintaa ovat tapaaminen taiteilijoiden kanssa esityksen jälkeen sekä festivaalin huipentava, suora palautetilaisuus kaikille esiintyjille.

”Kirjoittaminen on osalle lapsista vaikeaa, enkä ole vakuuttunut kirjoittamisen oleva oikea tapa kerätä lasten havaintoja esityksestä.”

”Palautteessa jokainen kertoo vuorollaan huomionsa. Pyrkimyksistämme huolimatta moni mainitsee esityksen, josta piti eniten. Se ei kuitenkaan jää pääasiaksi. Lapsikatsojien havainnoista nousee kiinnostavaa esitysanalyysiä.”

Hyvä esimerkki lasten dramaturgisesta tajusta on eräs esitys viime Bravo!-festivaalilla. Monelle raatilaiselle jäi mieleen, kuinka osa yleisöstä aloitti aplodit kahdesti liian aikaisin. Teatterikriitikko ei läpsytyksiä kuullut, mutta huomasi esityksessä olevan kolme loppua eli ilmeisiä dramaturgisia ongelmia.

Tupamäen ja muiden ilmiöläisten kokoaman lapsiraadin jäsenet ovat pääosin taiteen perusopetukseen osallistuvia ja jonkin verran teatteria tuntevia 5–14-vuotiaita. Jos ohjelmistossa on ollut esityksiä vauvoille, raadissa on kuultu näiden vanhempia (”meidän heppu nukkui sikeästi koko esityksen”). Alle 5-vuotiaiden tuntemukset aikuinen on merkinnyt muistiin.

Tupamäelle on ollut iloinen yllätys, kuinka havaintoja painottava, osa-alueisiin pilkottu raportointi ja keskustelut ovat purkaneet hierarkioita lasten ja aikuisten sekä toisaalta yleisön ja esiintyjien väliltä.

”Lapset saavat äänensä kuuluville ja esiintyjät saavat palautetta, joka ei ole yksisuuntaista kuten perinteinen teatterikritiikki usein on. Poistutaan hyvä–huono-akselilta. Koen suurta iloa aina saadessani todistaa tasa-arvoista kohtaamista, joka on arvokasta molemmille osapuolille.”

Tupamäki ei lakkaa hämmästelemästä, kuinka raatilaiset kasvavat festivaaliviikolla.

”Aluksi he ovat hämmentyneitä esityksistä ja eteen työnnetyistä kysymyspapereista. Kun lapset huomaavat, että heidän ihmettelynsä otetaan tosissaan ja he tulevat kuulluksi, he rohkaistuvat kertomaan huomioitaan ja tekemään kysymyksiä taiteilijoille. Heidän luottamuksensa omiin tuntemuksiinsa vahvistuu. Uskon, että kokemus vahvistaa omaa ääntä lasten muillakin elämänalueilla.” (—)

Lue koko Nina Jääskeläisen artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 4/2016.