Kuva TTT/Kari Sunnari
Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki ja esitysdramaturgi Timo Heinonen kertovat, kuinka he uudistaisivat teatteriverkoston.
I Näytös – missä menemme nyt?
Mikko Kouki: Suurin osa isoista valtionosuusteattereista on kaupunkien omistuksessa tai kuntien pääasiassa omistamia osakeyhtiöitä tai säätiöitä. Kun muutetaan lakia tai rahoituspohjaa, voi ongelmaksi muodostua kuntien sekä opetus- ja kulttuuriministeriön toisistaan poikkeavat näkemykset teatterin tarkoituksesta. Jos toiveet ja vaateet ovat hyvin erilaiset, voi olla vaikea hallita sitä, mikä teattereiden tavoite lopulta on. Nyt tarkoituksena on tarjota laaja-alaisesti teatteritaidetta koko maassa.
Timo Heinonen: Peruskysymys on määritellä teatterin pohjimmainen tehtävä. Taloudellisesti tiukkoina aikoina teatterit oikeuttavat olemassaolonsa taiteen sijaan usein parasiittisilla funktioilla, taide nähdään vaikkapa sosiaali- tai yleisötyön jatkeina. Tietynlaisena teatterin ylijäämänä nämä toiminnot ovat hyväksyttäviä, mutta ne eivät ole teatterin ensisijaisia tavoitteita.
Näen teatterin taiteena, jota ei tule määritellä talouden termein, sen ehdoilla eikä työpaikkojen säilymisellä. Teatterin tulisi käsitellä itsenäisestä asemasta käsin ympäröivää yhteiskuntaa, ihmistä ja ihmisen ilmenemistä itselleen. Jos asiaa käsitellään yleisön tai talouden ehdoilla, käytännössä vastaan tulee heti teatterin hallitusten edustajien kanta. Vaikka sanottaisiin, ettei omistaja puutu ohjelmistoon, katsojaluvut ohjaavat kuitenkin kuviota.
MK: Teattereilla on hyvin erilaisia omistajia – ja niillä on oikeus määritellä toimintaa. Mutta on tietysti sattumaa, millaiset omistajien edustajat teatterilla on. Lisäksi poliittiset valtasuhteet vaikuttavat kulloiseenkin tilanteeseen eli siihen, miten omistajuutta sovelletaan itse teatterin toimintaan.
Johtamissani teattereissa on ollut perinteinen hallitus, joka seuraa taloutta. Ja kun asiat ovat menneet hyvin, hallituksilla ei ole ollut tarvetta puuttua ohjelmistoon tai vaatia sen hyväksyttämistä. Mutta nämäkin oikeudet omistajalla on.
TH: Ymmärrän ajatuksen käytännön lähtökohtana. Toisaalta haluan kysyä, onko se automaattisesti näin. Jos kyseessä on julkisrahoitteinen laitos, niin missä määrin se voi olla pyyteellinen, kun se käyttää tietynlaista monopoliasemaa? Emmekö voi vedota tässä yleispalveluperiaatteeseen, jota tulee pitää yllä itseisarvoisesti?
MK: Toki, mutta siitä huolimatta teatterilla on raamit. Budjetti ei ole rajaton. Teattereiden hallinnossa demokratia, tai oikeastaan valvontavastuu toteutuu, ja valtahan vaihtuu säännöllisesti vaalikausien jälkeen.
TH: Tuon ajattelun jäljet pelottavat. Mikäli ohjelmisto eli sisältö valitaan niin sanotusti demokraattisesti taideinstituution tai taiteentekijöiden ulkopuolelta, edustetaan demokratianvastaista totalitaristista yhteiskunta-ajattelua.
MK: En ole kohdannut tähän liittyviä tekemisen esteitä. Itselleni on selvää, että vallitseva todellisuus ohjaa teatterinjohtajan valintoja, resurssit ennen muuta. Ne vaikuttavat siihen, kuka tekee, mitä tehdään ja kenen kanssa.
Suomeen on rakennettu paljon isoja teattereita, joiden toiminta on kallista ja joissa on paljon ihmisiä töissä. Alaan liittyy lisäksi valtavasti sopimuksia. Varsinkin työehtosopimukset sanelevat hyvin paljon mitä ja miten tehdään. Teatteri- ja orkesterilaki sekä työehtosopimukset määrittävät merkittävällä tavalla teatterin reunaehdot.
TH: Kyseessä on kolmikanta: työehtosopimukset, omistajuus ja rahoitus sekä itse taide. Se on vallitseva olosuhde, ja itsessään ristiriitainen. Kun määrärahoja supistetaan, asioita joutuu perustelemaan omistajille tarkemmin. Katsojaluvut ovat yksi keskeinen kriteeri. Tällä tavalla teatteri rakentuu konservatiiviseksi, säilyttäväksi, saavutettuja etujaan ylläpitäväksi. Pelataan varman päälle.
Kaikki, mikä menee totutun ulkopuolelle, kuten kokeellisempi ohjelmisto, karsitaan pois. Palataan perusteatteriin, tekemisen perusehtoihin ja äärimmillään tyydytään siihen, että talo pysyy lämpimänä ja palkat maksetaan. Se ei ole taiteen kannalta tarkoituksenmukaista, eikä hyväksi taidelaitoksille.
Kaiken uuden vältteleminen ei pitkällä tähtäimellä kasvata myöskään katsojalukuja. Teattereissa kaivataan ”uusia yleisöjä”.
Vanhat katsojat saattavat käydä katsomassa sitä, mitä he ovat tottuneet näkemään. Mutta teatterilla on niin paljon kilpailijoita, että vanhalla ohjelmistolla ei ole enää vetovoimaa. Eilisen keski-ikäinen yleisö alkaa olla nyt rollaattori-iässä, ja pian salit voivat olla tyhjät. Tällöin joudutaan miettimään, lämmitetäänkö enää koko mökkejäkään.
Näistä muutoksista ja kriiseistä on puhuttu aina. Mutta ollaanko nyt menossa niin pitkälle, että teattereita aletaan sulkea, kun koko pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaakin puretaan? Olisi tyhmän idealistista kuvitella, että teatteri pysyisi koskemattomana, kun myös sairaanhoitoa, koulutusta ja yliopistolaitosta ajetaan alas. (—)
Lue myös toinen ja kolmas näytös Annukka Ruuskasen tekemästä haastattelusta Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 4/2016.
