Aamiaispöytä ja tammikuu loppu. Hesari. Töppöhörön arvio. Siis mitä? Roskiako nuo kuviot ovat vai painovirhe? Näin nimittäin tähtiä.
Yritin kadottaa tähdet silmistäni ja keskittyä itse leipätekstiin. Juha Hurmeen Töppöhörö. Esitys, jonka haluan nähdä. Nimi on mahtava, aihe kiinnostava. Luin ja luin. Mutta ei. Jälkeenpäin muistan kritiikistä vain kaksi tähteä viidestä.
Perseenreiän lumous. Tällä lahtelaisella käsitteellä kutsutaan tilannetta, jossa silmien eteen tupsahtaa pyytämättä ja yllättäen jotakin epämiellyttävää. Jotain, mitä ei oikeastaan haluaisi nähdä, mutta silmiä on mahdoton kääntää pois. Sitä vain tuijottaa kunnes on nähnyt kaikki yksityiskohdat ja on täysin tietoinen tämän jonkin yksityiskohdista.Tähdet kritiikin alussa toimivat juuri näin. Kritiikkeihin käytetään parhaimmillaan noin 4000 merkkiä. Nuo harmittoman oloiset 1–5 merkkiä pyyhkivät 4000:lla lattiaa mennen tullen. Ne lumoavat.
Vaikka kritiikki on subjektiivinen ”yhden ihmisen mielipide” (Juha Jokela, Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehti 2/2012), sitä lukiessa on ollut mahdollista muodostaa oma arvionsa esityksen kiinnostavuudesta, kun kouluarvosana tai muu ”absoluuttinen” tuomio on puuttunut.
Perinteinen media on ollut jo vuosikausia kriisissä, mutta se heiluttaa edelleen kiistattomasti teatterikritiikin painavinta vasaraa. Ennen kaikkea Helsingin Sanomat. Jos Hesari kehuu, on esityksellä mahdollisuudet saada katsojia. Jos kritiikki on laimea, ei sano juuta eikä jaata, silloinkin saattaa irrota markkinointiin jokunen hajasana.
Jos taas kritiikki on tyly, jää toivo katsojista puskaradion varaan. Pahinta on kuitenkin ollut hiljaisuus: Emme siis ole tekijöinä niin kiinnostavia, että toimitus näkisi sen työtuntien ja palstatilan uhraamisen arvoiseksi.
Ennen ensi-iltaa on kyselty toivorikkaasti: Tuleeks Hesari katsomaan? Tähdittämisen myötä kentän asenne saattaa muuttua päinvastaiseksi.
Töppöhörön arvion kirjoitti HS Kuukausiliitteen toimittaja, Teema-liitteen toimitussihteeri, oppikirjailija ja mediakasvattaja Tuomas Kaseva. Yhtäkään aiempaa hänen kirjoittamaansa teatterikritiikkiä en edes ankaralla tiedustelutyöllä löytänyt.
Hesari on alkanut sahata omaa oksaansa vauhdilla. Juttujen tilaaminen ei-ammattikriitikoilta ja erityisesti huomion ohjaaminen leipätekstistä tähtiin on sitä itseään. Syöksykierre on irvokas ja tunnistettava: Rahaa on liian vähän, joten leikataan. Laatu huononee, tilauskanta pienenee. Rahaa on entistä vähemmän. Ja taas leikataan.
Kriitikoiden liiton (SARV) puheenjohtaja Maria Säkö peräänkuuluttaa Kiiltomato.netiin kirjoittamassaan kolumnissa kritiikiltä nyansseja. Tähti-arviot vievät leipätekstin nyansseilta pohjan. Niiden myötä Säkön penäämä ”kriitikon merkitys muiden kuin valmiiksi pureskeltujen näkökulmien ja tulkintakehysten tarjoajana” ei kasva, vaan kutistuu.
Säkö mukailee Roland Barthesia: ”Jos taidepuhe litistyy sloganeiksi, se ei enää puhu taiteesta tai ole taiteen asialla vaan toimii sitä vastaan, sillä sloganisoituminen muuttaa käsitystämme maailmasta dogmaattisemmaksi ja läpiselitetymmäksi, jopa fasistisemmaksi.”
Urheilussa kilpailua voi mitata absoluuttisesti. Joko juoksee satasen nopeammin tai ampuu tarkemmin kuin toinen, tai sitten ei. Ja sillä selvä. Kilpailu taiteessa on absoluuttisesti kahta asiaa: mahdotonta ja typerää.
Taiteesta tulisi puhua täysin toisin perustein. Olisi arvokasta, jos kritiikki kulkisi esseisistisempään, esityksen teemoja ruotivaan suuntaan. Tai purkaisi seikkaperäisemmin vaikka keinostoa ja estetiikkaa. Nyt Hesarin(kin) kriitikko voi tehdä tätä kaikkea, mutta yhtäkaikki hänen on laitettava tähdet tuikkimaan tekstinsä ylle.
Perseenreiän lumous toimii aina. Toisin kuin tähti-kritiikin lumous, se on luonteeltaan harmiton ja hauska. Kumpikaan niistä ei ole haihtuvaa sorttia.
Jussi Sorjanen
