Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerossa 1/2015 Laura Gustafsson kirjoitti kolumnissaan paleojorauksesta. Nyt tutkija ja mediataiteilija Mikko Ijäs kommentoi kirjoitusta:
”Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdessä (1/2015) Laura Gustafsson peräänkuulutti vapaamuotoisen ja rajoittamattoman “paleojorauksen” puolesta. Ymmärrän, että Gustafsson ei kolumnillaan pyrikään tieteelliseen argumentointiin, mutta silti mieleni tekee mieli kommentoida joitakin hänen ajatuksistaan.
Gustafsson tuntuu osoittavan syyttävää sormeaan sivilisaation ja kapitalismin suuntaan ja esittäen niiden aiheuttaneen suurta rajoittuneisuutta ihmisen ruumiillisessa ilmaisussa. Maanviljelys, joka sai alkunsa noin 10,000 vuotta sitten, on ollut selviytymisemme kannalta erittäin edullinen koko ihmislajille. Maatalouden leviäminen kaikkialle ei tehnyt ihmisestä yhtään epäluonnollisempaa. Oikeastaan monet ihmisen kulttuurilliset piirteet, joiden perään Gustafsson tuntuu kaipaavan, ovat peruja maatalouden synnyttämistä heimotraditioista, joita ei vielä metsästäjä-keräilijä-kulttuureissa ollut.
Gustafsson peräänkuuluttaa käsitteistöllään eräänlaista “romanttista primitivismiä” ajatellen ilmeisesti, että luonnonvaraiset metsästäjä-keräilijät olivat olleet jotenkin itseilmaisullisesti vapaampia. Hän ottaa kolumnissaan esimerkiksi (etelä-afrikkalaisen arkeologin David Lewis-Williamsin) kalliotaiteen shamaaniteorian vastaan ilman pureskelua ja väittää sen olevan itseilmaisua. Lewis-Williams on yrittänyt neurotieteen avulla luoda hypoteettisen ”neuraalisen sillan” nykyihmisen ja myöhäispaleoliittisen ihmisen välille (Lewis-Williams ja Dowson 1988). Tarkoituksenaan hänellä on ollut selvittää voidaanko nykyaikaisen neurotutkimuksen avulla löytää merkkejä sellaisista universaaleista aistiharhoista, jotka esiintyisivät myös etelä-afrikkalaisissa 1800-luvun /xam-kansan kalliotaiteen kuvastossa. Myöhemmin 1990-luvulla Lewis-Williams ulotti yhdessä ranskalaisen Jean Clottes’in kanssa teorian koskemaan myös myöhäispaleoliittista kuvastoa Keski-Euroopassa (Lewis-Williams ja Clottes 1999). Tämä teoria on edelleenkin vain teoria, jonka olettamuksena metsästäjä-keräilijät voisivat toimia vertailukohtana esihistoriallisille ihmisille.
Lewis-Williams on joka tapauksessa erittäin varma siitä, ettei kalliotaide ole koskaan ollut itseilmaisua, vaan erittäin monimutkaisen ja kehittyneen kulttuurin välttämätön osa-alue, jolla on ollut kiinteä suhde ympäröivän todellisuuden ja ihmismielen tulkintaan. Kuvat ovat myös monimutkaisen ryhmätyön tulosta ja toimineet yhdistävänä tekijänä luomaan yhteistä kulttuuria toisistaan erillään elävien metsästäjä-keräilijä yhteisöjen kesken.
Kuvat, tarinan kertominen, tanssi ja laulu ovat mahdollisesti kaikki perua ihmisen tavasta metsästää yhdessä. Lajimme menestyksen taustalla on ollut kykymme luoda yhteistyöstä mielekästä laulujen ja tanssin avulla. Ryhmässä yhdessä tekemisellä on niin suuri vaikutus, että ryhmähengen nostatusta voidaan tosiaan käyttää manipulointiaseena lietsomaan kokonaisia armeijoita väkivaltaisen aatteen puolelle. William H. McNeillin loistava kirja ”Keeping Together in Time” (1997) johon Gustafsson viittaa Lasse Bergin teoksen kautta, käsittelee juuri tätä ihmisen ryhmätoimintaa.
Itseasiassa Bergin kirja Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen (2005, suomeksi 2012) on oikein hyvä kirja ja taisi toimia koko kolumnin innoittajana, mutta kirjan nimi oli kolumnissa virheellinen. Kolumnissa ilmeisesti vahingossa mainittu “Kalaharin hiekkaa” on Finlandia-palkitun Ulla-Lena Lundbergin kirjoittama trilleri (1986, suomeksi 1987).
Gustafssonin mukaan “paleojoraus” olisi yhdessä vapaasti hillumista ja henkimaailman tsekkailua. Tämä osoittaa mielestäni käsityksen ihmisen menneisyydestä jonkinlaisena yksinkertaisena primitiivisenä sekoilijana. Tämä alistava ja romanttinen käsitys muinaisesta ihmisestä, tai jopa viimeaikaisista metsästäjä-keräilijöistä, on edelleen tiukassa länsimaisten ihmisten mielissä. Antropologian näkökulmasta metsästäjä-keräilijöiden kulttuuri oli ja on ollut aivan viime päiviin saakka erittäin monimutkainen ja jäsennelty.
Yksi erittäin merkittävä piirre esimerkiksi Kalaharin ju/’hoan (san) metsästäjä-keräilijöiden kulttuurissa on heidän jatkuva pyrkimys ryhmäharmonian säilyttämiseen. Koko ryhmä pyrkii omalla käytöksellään säilyttämään yhteisön tasapainon. Yksikään leirin jäsenistä ei tahdo vaarantaa tasapainoa käyttäytymällä itsekkäästi tai haalimalla itselleen kateutta tuottavaa esineistöä. Arvokkaat ja hienot esineet kiertävät yksilöltä toiselle eräänlaisina ystävyyttä lujittavana lahjoina, jotka tunnetaan nimellä ”xaro”. Itsekkyys on ollut näissä kulttuureissa erittäin paheksuttava piirre, josta tuomiona on saattanut olla jopa tuon yksilön murha. Yksilökeskeisyys ja ahneus on ollut erittäin tuomittavaa. Yhteisön harmonian säilyttäminen on rankkaa puuhaa, ja sillä on takuulla ollut ikäviä seurauksia kautta ihmishistorian.
Ihminen on selviytynyt luonnossa ruumiinrakenteeltaan suunnilleen samankaltaisena Homo erectuksesta lähtien, eli noin kaksi miljoonaa vuotta. Ihminen on selviytynyt, koska sen toiminta yhdistää yhteisöä ja yksilö auttaa aina muita selviytymään. Taide ei oletettavasti ole syntynyt yksilön ilmaisua varten, vaan lujittamaan yhteisön omaa maailmankatsomusta ja luomaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta myös laajempien ihmisryhmien kesken. Taide ja muut kulttuurilliset toiminnan tavat ovat kaikki kummunneet ihmisen kamppailusta luonnon kanssa. Metsästäminen ja keräily on äärimmäisen vaikeaa ja nälkä on ollut aina läsnä metsästäjä-keräilijöiden yhteisöissä. Maatalouden tuoma mahdollisuus tuottaa ylimääräistä ruokaa on ollut parannus ihmiskunnan historiassa.
Ju/’hoansien parannusseremoniat, joihin Gustafssonin kolumnissakin viitataan, ovat erittäin pitkän evoluution tulosta ja niitä on harjoitettu aikoinaan ilmeisesti koko eteläisessä Afrikassa. Seremonioiden periaate vaikuttaisi olevan samankaltaisia muidenkin shamanistisien kulttuurien kanssa. Emme kuitenkaan voi tietää kuinka kauan niitä on oikeasti harjoitettu. Emme voi esimerkiksi suurella varmuudella olettaa, että samanlaisia seremonioita olisi ollut kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Mutta jos on ollut, niiden rakenne ja perusta on voinut olla hyvinkin erilainen.
Kalaharin ju/’hoansien seremoniat pohjautuvat mahdollisesti heidän kokemiin voimakkaisiin tunteisiin metsästystilanteissa. Jäljittävä metsästäjä kokee muuttuvansa jäljittämäkseen eläimeksi. Tämä tunne ei ole vain pinnallinen mielikuva, vaan ankaran fyysisen rasituksen ja keskittymisen esiintuoma koko ihmisruumiin läpäisevä voimakas kokemus. Vain tällä tavoin ihmisen on ollut mahdollista saada eläin kiinni. Hänen on täytynyt muuntua eläimeksi, voidakseen ennakoida sen liikkeitä. Varhaisimmassa vaiheessa jo noin kaksi miljoonaa vuotta sitten ihmisen esivanhemmat ovat juosseet ryhmässä eläimiä hengiltä. Eläintä on seurattu niin kauan, että se kuolee lämpöhalvaukseen ja väsymykseen. Ensimmäiset käytetyt aseet olivat tarkoitettu vain eläimen paloittelua varten. Tämä menestyksekäs metsästysmenetelmä säilyi Kalaharilla aivan viime päiviin saakka ja hävisi Yhdysvaltain tasangoilta, Pohjois-Meksikosta ja Australiastakin vasta sen jälkeen kun ensimmäiset antropologit olivat siitä kuulleet.
Itse keräämäni ju/’hoansien haastatteluaineiston mukaan metsästäjät siirtävät nämä eläimeksi-muuntumis-kokemukset suoraan parannusseremonioihin, joissa monimutkainen naisten esittämä laulu ja rytmi kuljettaa eläimiä esittäviä miestanssijoita. Poikkeuksena on mm. hirviantilooppi-laulu (N!i Ts’i N!a), johon osallistuvat vain naiset. Lauluilla on omat monisyiset syntytarinansa ja ne ovat levinneet erittäin laajalle alueelle ympäri Kalaharia, mahdollisesti jopa tuhansien vuosien aikana. Jokainen laulu kertoo eri eläimestä. Jokaisella laululla on oma tanssi, jota miehet esittävät. Tanssissa ja laulussa on erittäin tarkat esitystavat ja säännöt, joiden harjoittelu on elämänmittainen prosessi. Myös naiset osallistuvat ajoittain tanssiin, mutta miehet harvoin laulavat. Kokeneemmat tanssijat vaipuvat koko yön kestävissä seremonioissa toisinaan transsiin ja kokevat monimutkaisia matkoja muuttuneessa tietoisuudessa. Näistä kokemuksista haetaan vastauksia arkipäivän haasteisiin ja ongelmiin. Ju/’hoansit eivät käytä mitään huumaavia aineita transsin saavuttamiseen. Heille riittää musiikki ja tanssi. Transsikokemuksissa toistuu myös kokemukset eläimeksi muuntumisesta, joka liittyy metsästykseen. Ju/’hoansien uskomuksissa on myös keskeisenä osana käsitys, jonka mukaan kaikki eläimet polveutuvat ihmisistä. Niin voimakas on heidän kokemuksensa eläimeksi muuttumisesta.
Tämä toisen elollisen olennon mieleen siirtyminen on olennainen osa ihmisenä olemista. Empatia on erittäin hieno taito, jonka perusta voi hyvinkin olla jäljittämisessä. Jäljittävät metsästäjät esittävät myös ajoittain mykkää pantomiimia olettamuksestaan minne jäljitettävä eläin milloinkin on menossa. Nämä esitykset ovat erittäin upeita ja niitä esitetään myös jälkikäteen ja kaikki ryhmän jäsenet saavat niistä parhaat naurut. Metsästykseen liittyvät kokemukset ja tarinat ovat keskeinen osa Kalaharin metsästäjä-keräilijöiden kulttuuria.
Jos joku olisi lähellä paleojorausta, niin kenties rokkikeikalla tai teknobileissä humalassa tanssiminen voisi olla aika lähellä, mutta tämänkin toiminnan juuret tuntuu olevan huomattavasti myöhäisemmissä kulttuureissa. Yhdessä koettu musiikillinen kokemus sisältää yhteisön kannustavan positiivisuuden ja alkoholi usein poistaa turhia estoja tuon kokemuksen kannalta. Tätä ei toistaiseksi edes kapitalismin mörkö ole poistanut – se on synnyttänyt sen.
Mutta kaikkein lähimmäksi ”paleojorausta” pääsee juoksemalla pitkään ja kauas! Ihminen on lähes ainoa kestävyysjuoksija koko eläinkunnassa. Juostessa, ihmisen keho tuottaa mm. kannabinoideja (perinteisen endorfiini-käsityksen sijaan) lievittäen kipua ja luoden hyvää oloa. Prosessi toimii eräänlaisena palkkiojärjestelmänä, joka auttaa ihmistä saamaan hyvää oloa, vaikka se altistaa energian kulutukselle ja loukkaantumisille.
Juokseminen vaimentaa myös etuotsalohkon toimintaa tuottaen onnellisuuden ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, rauhallisuutta, ajattomuutta, sisäistä harmoniaa, rajatonta voiman tunnetta ja edelleen vähentäen kivun tuntemusta. Jos ihmisen historiasta haetaan joitain erityistaitoja, joka on alun perin mahdollistanut esiäitiemme selviytymisen, se olisi kestävyysjuoksu. Se on myös edelleen maailmanlaajuisesti suosituin liikuntaharrastus.
Taide on luonteeltaan monimutkaista ja se tapahtuu monimutkaisen sääntöjärjestelmän ja rakenteen sisällä ja sen ansiosta. Todellinen avant-garde on erittäin haastavaa, koska taiteen tulee aina muistuttaa taidetta tullakseen ymmärretyksi. Taiteilija joutuu aina toimimaan traditiossa kiinni ja samanaikaisesti pyristelemään siitä eroon luodakseen jotain uudenlaista. Traditio on monimutkainen sääntöjärjestelmä, joka tekee taiteesta kiehtovaa. Taiteen ei ole tarkoituskaan olla helppoa sekoilua. Ei sellainen olisi kiinnostavaa.
Viimeaikaisien metsästäjä-keräilijäyhteisöjen kuvataide, tanssi, musiikki ja erilaiset seremoniat ovat olleet huomattavan monimutkaisia ja säännöksien sanelemia. Meillä ei ole mitään keinoa tietää oliko näin jo noin 35,000 vuotta sitten Ranskassa, Espanjassa, Indonesiassa ja mahdollisesti myös Australiassa kun ihmiset alkoivat maalaamaan ensimmäisiä kuvia. Nuo kuvat eivät ole sattumanvaraisia. Ne ovat harvinaisen upeita, eikä meillä ole mitään syytä olettaa, että ihmiset ketkä ne tekivät olisivat olleet millään tavoin primitiivisiä.”
Mikko Ijäs
Tutkija, mediataiteilija ja taiteen tohtoriopiskelija Aalto-yliopistossa
