Nuoret ohjaajat Ruusu Haarla ja Linda Wallgren rikkovat mielen järkkymistä käsittelevissä esityksissään ihmisen ahtaita rooleja.

He uskovat, että isoihinkin aiheisiin voi löytää henkilökohtaisen näkökulman. Psykologia ja psykoanalyyttiset käsitteet kuten ”halu” ja ”trauma” kuuluvat heidän puheissaan, vaikka kumpikin pyrkii peilaamaan nykytodellisuutta.

Kuvassa Ruusu Haarla. Kuva Sakari Hokkanen.

En sovella psykologiaa suoraan, esitykseni eivät ole psykologisoivia. Kyse on pikemminkin kiinnostuksesta ihmiseen ja itsetuntemukseen, ihmisen sisäiseen maailmaan, sen ristiriitaisuuteen ja siihen, mitä se heijastaa maailmasta”, Ruusu Haarla sanoo.

Henkilökohtaisuus ei Haarlan mukaan latista esityksiä psykologisoiviksi.

Myönnän, että tekijänä ja ihmisenä minuun on vaikuttanut psykoanalyysi. Olen lukenut aika paljon psykologista kirjallisuutta ja psykoanalyysin perinteestä kumpuavia ajatuksia. Ihminen on ristiriitainen ja pitää sisällään monia eri hahmoja, joista ei ole itse välttämättä tietoinen.”

Kuvassa Linda Wallgren. Kuva Lauri Maijala.

Linda Wallgren kertoo, että arkisuuden tuominen näyttämölle poistaa turhan kohottuneisuuden. Se tuo todellisuuden läsnä olevaksi. Näin myös tehdään näkyväksi asioita, joita ihmiset oikeasti tekevät.

Näin tavallista tämä on, näin tavallisia nämä ihmiset ovat, näidenkin on pakko käydä vessassa ja keittää kahvia. Sitten on kyse myös siitä, että minulle on tärkeää tehdä näkyväksi näyttämön keinot: näyttämön maailma ei ole eheä, erillään meidän todellisuudestamme. Se saa vuotaa ja todellisuus saa vuotaa esitykseen – vähän niin kuin brechtiläisenä ajatuksena siitä, että draama ei ole ehjä.”

Lue Maria Säkön ja Aino Järvi-Eskolan artikkeli nuorista ohjaajista Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 1/2015.

Etusivun kuvassa Seidi Haarla. Kuva Heikki Heinonen.