Teatterisuvun vesalle teatteri on joko tai. Siinä tarvitaan intohimoa, vastuuta ja mahdollinen vartalo.
Alma Pöysti joutui syksyllä 2012 Turun kaupunginteatterissa tulenarkaan rooliin, ehkä näyttelijänuransa tiukimpaan paikkaan.
Alma Pöysti Kansallisteatterin esityksessä Luolasto. Kuva Stefan Bremer.
Hän esitti yleisölle ukrainalaisohjaa Andriy Zholdakin kirjoittaman avoimen kirjeen, joka oli osoitettu Turun kaupunginteatterin näyttelijöille. Lähes 12-tuntiseksi venyneestä Tšehovin Kirsikkapuiston versiosta pystyttiin esittämään vain kaksi viimeistä näytöstä. Muut kuitattiin Pöystin alkumonologilla:
”Meillä ei ole kollektiivia eikä teatteriryhmää, vaan pelkkä illuusio siitä. Meillä on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko me onnistumme luomaan kollektiivin tai sitten emme. Jos me emme onnistu luomaan kollektiivia, mitään esitystä ei tule. Ja siinä vaiheessa se tarkoittaa: pelastautukoon ken voi. Kollektiivin luomiseen tarvitaan aikaa. Tällä hetkellä mitään kollektiivia ei ole. Nyt jokaisessa harjoituksessa jokaista näyttelijää täytyy kiskoa esiin. Jokaisen näyttelijän kanssa on vaikeuksia.”
Manifestin sisällön Pöysti allekirjoittaa.
”Minusta siinä ei pohjimmiltaan ollut kyse vain meistä näyttelijöistä vaan ylipäätään siitä, että ihmisistä on tulossa inhimillisyytensä kadottaneita robotteja.”
Pöysti oli ajatellut, että toinen kerta Zholdakin ohjauksessa saattaisi mennä edellistä helpommin, mutta toisin kävi. Turun Kirsikkapuisto oli vielä vuonna 2011 ensi-iltansa Klockriketeaternissa saanutta Vanja-enoakin vaativampi prosessi.
”Zholdak antoi harjoituksissa meille näyttelijöille enemmän kuin otti eikä tehnyt esityksistä omakuviaan. Oli mieletöntä, mitä minä ja kollegat saimme itsestämme irti hänen ohjauksessaan. Hän rakensi selkeitä ratoja näyttelijöille, mutta vaati heti aivan kaiken. Ei voinut kokeilla, piti mennä koko ajan aivan täysillä. Näyttelijä ei kuitenkaan saa menettää itseään vahvalle ohjaajalle; hänen on säilytettävä omat rajansa. Zholdak valitsi minut ja minä hänen työtapansa. Suhteemme oli siis tasa-arvoinen.”
Pöysti esitti Vanja-enossa Sonjaa ja joutui joskus teatterilta kotiin palatessaan puhumaan mielessään Sonjan loppumonologin, jotta saattoi irrottautua Zholdakin vaikutuksesta edes yön ajaksi.
Monipuolinen Pöysti sopii zholdakilaiseen intohimoiseen työtapaan eikä ihme; sen verran akrobaattisen liikunnalliseksi, yleissivistyneeksi, uteliaasti uutta kokeilevaksi ja sinnikkääksi hän on osoittautunut. Tärkeää on myös musikaalisuus. Pöysti soittanut pitkään klarinettia.
Svenska Teaternin Pepissä Pöysti pääsi työskentelemään uuden sirkuksen tekijöiden kanssa ja aloitti säännölliset sirkustreenit. Parhaillaan Kansallisteatterissa esitettävässä Luolastossa hän roikkuu koko esityksen ajan katosta köysissä.
”Kouluaikana en kerta kaikkiaan oppinut jongleeraamista, mutta yhtenä kesänä päätin, että nyt opin. Harjoittelin koko kesän hulluna, ja lopulta ne kolme palloa pysyi ilmassa.”
Monet hyvät asiat Pöystin näyttelijänuralla juontuvat Teatterikorkeakoulusta, jossa hänen opettajinaan toimivat Erik Söderblom ja Cris af Enehielm. Ensinnäkin fyysistä rääkkiä oli paljon.
”Suomessa me istumme 12 vuotta koulun penkillä, ja suhde kehoon on niin passivoitunut, että jouduimme Teatterikoulussa aloittamaan alusta omaan kroppaan tutustumisen: kontattiin, käveltiin, istuttiin, oltiin kontaktissa omaan kehoon ja sen osiin ja sitten toisiin kehoihin.”
Pöysti oli lapsena liikunnallinen, mutta kolmivuotiaana puhjennut reuma toi monenlaisia kieltoja. Ei saanut hypätä tai juosta. Hän parani reumasta, mutta vasta teatterikouluaikana suhde omaan vartaloon korjaantui. Tärkeiksi tulivat erään vierailevan opettajan sanat:
”Hän sanoi, ettei näyttelijällä tarvitse olla kaunis, voimakas tai erikoinen vartalo, mutta ’du ska ha en möjlig kropp’. Mahdollinen vartalo, sellainen, jolla voi tehdä asioita. Se oli minulle todella tärkeä oivallus.”
Ruotsinkielisessä näyttelijäkoulutuksessa opiskelijat opetettiin itsenäisiksi taiteilijoiksi. Koulu oli kova, mutta samalla itsetuntoa pönkittävä.
”Jos me olemme tulevaisuus, niin tulevaisuus on kiinni siitä, miten kehitämme alaa, miten otamme vastuuta. Meille sanottiin myös, että Suomi on pieni maa ja suomenruotsalainen maailma vielä pienempi kuplansa siinä. Meitä kehotettiin avaamaan silmät, näkemään esityksiä ja työskentelemään ulkomailla.”
(… )
Lue koko Maria Säkön artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numeosta 5/2014.
Etusivun kuva Stefan Bremer.
