Yksi asia on säilynyt Viron Rakveressa pidetyssä Baltoscandal-festivaalissa muuttumattomana. Se luo taiteilijoiden ja yleisön välille poikkeuksellisen inspiroivan yhteisyyden tunnelman. Tämänvuotinen tapahtuma esitteli lukuisia pienimuotoisia esityksiä, joiden teemat, muodot, genret ja vaikutukset hajosivat moneen suuntaan. Tällä kertaa edellisvuosien tapaisia suuria, näyttämökuviltaan vaikuttavia vierailuita ei ohjelmistossa ollut.

Nelipäiväisen festivaalin aikana Sanna Uuttu (SU) ehti nähdä koko ohjelmiston ja Marja Silde (MS) katsoi kahtena päivänä seitsemän esitystä. Poiketen aiemmista Baltoscandal-festivaaleista emme tällä kertaa hahmottaneet ohjelmistosta selkeää dramaturgista jännitettä tai esitysten keskinäistä dynamiikkaa. Tämän vuoksi erittelemme kirjoituksessamme lähinnä yksittäisiä esityksiä sekä kokemuksiamme niistä.

Kohtaamiset ja keskustelut esitysten äärellä ovat festivaalin suola. Pyysimme yhtä keskustelukumppaniamme, tuottaja Jukka Hyttiä (JH), kirjoittamaan tähän myös mieleenpainuvimmista esityskokemuksistaan.

Lukeminen, teksti, kieli, muisti

Marja Silde: Ensimmäisissä festivaalilla näkemissäni esityksissä katsojalle annettiin lukijan osa. Sekä virolaisen Maike Londin esitys Ten journeys to a place where nothing happens että ranskalaisen ryhmän Germinalissa seinälle heijastetaan tekstimassaa. Minulle tylsintä tekstin lukeminen seinästä oli Londin esityksessä, jossa kirjoitettu, luettu ja puhuttu kieli olivat yhtä, lähes vailla muita kuin ilmeisimpiä merkityksiä.

Sanna Uuttu: Londin esityksen leveässä näyttämökuvassa katsojan täytyi valita, keskittyykö hän seuraamaan vasemmalla olevaa tekstiprojisointia, jota esiintyjä lukee ääneen oikealla. Istuin liian lähellä nähdäkseni kaikkea yhtä aikaa ja minun täytyi valita kuolleen tekstiskrollauksen ja puhuvan taiteilijan välillä. En ymmärrä, miksi niin pakottavasti valitsin kokoajan sen projisoidun tekstin.

MS: Germinal-esityksessä ruumis ja kieli erotettiin joksikin aikaa toisistaan. Sanat kirjoittautuivat näyttämön takaseinälle ja katsoja sekä esiintyjä todistivat ihmetellen kielen kykyä tehdä erotteluja, vahvistaa puhujan tekijyyttä tai hämmentää yksilön rajoja.

SU: Esityksessä henkilöt pyrkivät löytämään yhä parempia tapoja kommunikoida. He etenivät telepaattisten projektioiden ja yhden ääneenpuhujan kautta puheeseen, jossa jokainen lausuu itse omat repliikkinsä. Kyse oli leikistä, jossa kisailtiin kommunikaatiosopimuksilla ja mahdollisen rajoilla.

MS: Germinal viittasi nimeltä myös moniin eri teorioihin – termodynamiikkaan, kvanttiteoriaan ja vaikkapa katarsikseen.

SU: Aamiaisella sanoit, että katsojan nautinto oli osittain juuri näiden teorioiden bongailua, siis jonkinlaista lukeneiston huvia. Se tuntui osuvalta! Samaan aikaan esityksessä luotiin näyttäviä hetkiä, joissa lattia rikottiin palokirveellä tai esiintyjä sukelsi sinertävänvihreisiin styrokseihin. Leikiteltiin erilaisilla tyyleillä, henkilöt toimivat välillä musikaalissa ja välillä mykkä-sitcomissa.

MS: Esityksessä luotiin jatkuvasti maailmaa ja maailmoja, joskin varsin hermeettisiä, kuten lavastaja Sampo Pyhälä aamiaiskeskustelussamme totesi. Näyttämön ilmatiiviistä todellisuudesta saattoi lumoutua, mutta suljettu maailma vaati myös ”lukemista”, kielen ja muiden merkkien tulkitsemista. Mikä oli kokemuksesi norjalaisen Mette Edwardsin The time has fallen asleep -esityksestä, jossa niin ikään oli kosketuskohta lukemiseen, tekstiin, kieleen, kirjallisuuteen?

SU: Katsoessani sitä mietin, mitä oikeastaan katson ja mihin huomioni tulisi kiinnittyä. Esityksen valittu arkisuus, sen sijoittuminen kirjaston nurkkaan ja esiintyjän arkiset vaatteet, yksiarvoisuutemme tilassa – kaikki ikään kuin esitti, että huomioni tulisi kiinnittyä vain esiintyjän puheeseen, sana sanalta ulkoa opeteltuun Aiko Ioton ja Graeme Wilsonin käännökseen Natsume Sosekin kirjasta I Am a Cat. Taide tuntuu sijoittuvan johonkin muuhun kuin siihen tilanteeseen, jossa olen: esiintyjä hakee minut kirjaston tiskiltä ja saattaa minut nurkkaan, ikkunan ja hyllyjen väliin. Hän asettaa minulle tuolin ja lähtee sitten haeskelemaan itselleen tuolia. Istumme todella lähekkäin ja sitten hän aloittaa. Edwards siteeraa kirjaa sana sanalta: ”I am a Cat by Natsume Soseki. As yet I have no name. I’ve no idea where I was born. All I remember is that…”

Edwards sitoo teoksensa Ray Bradburyn Fahrenheit 451 -romaaniin, jossa kirjat ovat kiellettyjä. Säästääkseen kirjoja ihmiset opettelevat niitä ulkoa ennen kuin ne poltetaan rovioissa. Mutta mitä kirjan lukeminen ulkomuistista tarkoittaa nykyhetkessä? Täällä?

Ajattelin lopulta, että kyse oli erityisen virtuositeetin katsomisesta. Kirjan muistaminen ulkoa on muistamisen taidonnäyte, samanlainen koettelu kuin piin viidensadan ensimmäisen desimaalin osaaminen ulkoa.

MS: Esitys ei siis kovin hyvin onnistunut perustelemaan valitsemiaan keinoja.

SU: Niin, en tiedä. Esitys ei ole erityisen kokemuksellinen, vaikka se kahdenkeskisyydessään on intiimi. Ennen kuin esitys alkaa, siinä on ikään kuin useita kynnyksiä: kirjaston tiskille saapuminen, elävän kirjan kohtaaminen, kuuntelunurkkaukseen asettuminen. Ne ovat kaikki kohtia, joissa esitys voisi alkaa, mutta ei alakaan. Mielivaltaisen oloisesti esitys alkaa vasta kun esiintyjä aloittaa ”I am a Cat by Natsume Soseki” ja niin edelleen.

Objektivoidut ruumiit, likoon laitettu taiteilijuus

SU: Näin amerikkalaisten Anne Jurenin ja Annie Dorsenin Magical-tanssiteoksen keskiviikkona ja Maike Londin luentoperformanssin 10 Journeys To a Place Where Nothing Happens’n torstaina. Näissä kahdessa teoksessa taiteilijoiden läsnäolo näyttämöllä oli täysin jonkin janan vastakkaisista päistä: Lond esiintyi hauraana ja epävarmana, Juren oli yhtä aikaa karismaattinen ja kujeileva, vahva esiintyjä. Juuri vastakohtaisuuksiensa takia teokset alkoivat rinnastua omassa katsojakokemuksessani. Teokset olivat rankkoja, mutta hyvin eri tavoin.

MS: Juren versioi Helsingissä Sivuaskel-festivaalillakin nähdyssä esityksessään viittä tunnettua feministiperformanssia, leikkaa itseään saksilla kyynärtaipeeseen ja tanssii viisitoista minuuttia huputettuna, veren valuessa pitkin paljasta ihoa.

SU: Teoksen viimeisessä osassa hän vetää vaginastaan pitkiä silkkihuiveja, ledvaloköyden ja pattereita sekä projisoi häpyhuultensa välistä videokuvaa yleisöön, seinille ja taustaverhoon. Kun videokuva pyyhkii katsojien yli, osa yleisöstä väistää, ikään kuin projektorinvalo olisi likaista. Minua nauratti! Samalla ajattelin, että teosta olisi ollut äärimmäisen vaikea katsoa, jos olisin joutunut pelkäämään esiintyjän puolesta. Jurenin karisma kannatteli teosta. Hänen vahva ja flirttaileva läsnäolonsa sai minut katsojana uskomaan, ettei hän ole lähelläkään omia rajojaan, ettei hän ole hetkeäkään murtumaisillaan näyttämöllä.

MS: Koin esityksen Helsingissä nähdessäni osittain temppuiluna, vaikka ymmärsin, että nykysukupolven naistaiteilijat haluavat toistaa, ehkä hyväksikäyttää ja varioida, esimerkiksi performanssitaiteilija Marina Abramovicin ja Carolee Schneemannin aiempia tekoja oman kokemusmaailmansa läpi. Mutta perkele, kuunnellessani sinua nyt, tulee mieleeni, että ehkä esitystä tulisikin pohtia tempun kautta. Temppuhan mielletään halvaksi viihdyttämiseksi, vaikka temppuilijat, esimerkiksi triksterit, akrobaatit ja maagikot, ovat uhmanneet sääntöjä ja konventionaalisia toiminnantapoja, koetelleet sukupuolen ja seksuaalisuuden esittämisen rajoja sekä autenttisen ja keinotekoisen erontekoa. Temppu mielletään toistoksi vailla luovaa tekijyyttä, kun taas teolla on aina tekijänsä. Jurenin ja Dorsenin ”temppuilu” tässä esityksessä tavallaan riisuu nuo herooiset performanssiteot koettelemuksen aurastaan eikä mystifioi naisen ruumista autenttisena tai (nais)tekijyyttä ainutlaatuisena. Naiset objektivoivat kylmästi ruumiinsa ei-esittävien temppujen suorittamiselle ja kuten edeltäjänsä kansanteatterissa tai historiallisen avantgarden esityksissä. Magicalin temput hämmentävät, tuntuvat ja resonoivat katsojan ruumiissa.

SU: Luentoperformanssissaan Lond kertoo taloudellisista vaikeuksistaan sekä yrityksestään hankkia henkilökohtainen mesenaatti, joka kustantaisi hänen taiteen tekemisensä. Lond rinnastaa itsensä lemmikkiin ja lukee takaseinälle projisoituja kirjeitä, joita hän on lähettänyt Viron rikkaille ja yritysjohtajille. Hän tärisee hermostuksesta ja kertoo, miten yhä uudelleen anomuksiin vastattiin kieltävästi. Hän kertoo, miten hän meni töihin baarimikoksi, pyrki saamaan asiakkailta enemmän tippiä, tuntipalkkansa suuruuden ja miten hän menetti työpaikkansa. Londin taakse heijastettiin videokuvaa, jossa hän soittaa kulttuuriministeriön edessä kadulla banjoa. Hän kertoo, miten hänen täytyi juoda joitain oluita, ennen kuin kehtasi mennä soittamaan kadulle.

MS: Mielestäni Londin luentoperformanssi oli teatterifestivaalilla väärässä kontekstissa. Nyt yleisö koostui esittävän taiteen toimijoista ja diggareista; samanmielisyys nykytaiteen rahoittamisesta oli taattu. Esitys ei haastanut aiheellaan tässä yhteydessä sen enempää tekijäänsä kuin katsojaansakaan. Lond myös hukkasi mahdollisuutensa asettaa katsoja vastakkain oman tukemishalukkuutensa kanssa. Lond kertoili baarimikkona toimimisestaan ja tarjoili katsojille gintoniceja. Ajattelin, että nyt saamme kaivaa lompakkomme esiin ja joudumme päättämään tukemme suuruudesta. Mutta gintonicit olivatkin ilmaisia, ja ele vain vahvisti yhteistä kivaa samanmielisten kesken.

SU: Londin teos sai ensi-iltansa 2013 Riikassa Art and Economics – Festival of Ideas –tapahtumassa, ja sitä on esitetty jonkin verran. Jurenin teos on kiertänyt vuodesta 2010, ja Juren on esittänyt sitä yli 60 kertaa eri festivaaleilla. Toisto on varmasti yksi elementti esiintymistavassa. Kuulin myöhemmin, että näkemässämme Londin torstain esityksessä oli ollut teknisiä ongelmia, joilla oli ollut suuri vaikutus tilanteeseen ja että toinen esitys perjantai-iltana oli mennyt paljon varmemmin.

Jäin silti vielä miettimään Londin haavetta mesenaatista ja sen rinnastamista kerjäämiseen: Lond toimi yksityishenkilönä, jolloin rahan antaminen rinnastui enemmän taskurahaan kuin palkkaan tai tuotantokuluihin.

Näyttämö, poliittisuus, kansalainen ja joukko

MS: Myötämielisyyden sekä empatian oletus olivat läsnä muissakin kuin Londin esityksessä. Atlas Rakvere oli portugalilaisten taiteilijoiden Ana Borralhon ja Joao Galanten ohjaama yhteisöteatteriesitys, jossa sata rakverelaista eri ikäistä, eri ammattiryhmään kuuluvaa miestä ja naista valtasi suuren näyttämön. Taiteilijat ovat vierailleet vuonna 2012 Zodiakissa toteuttamassa vastaavaa konseptia nimeltä Helsinki Atlas. Esityksen toiminta perustui yksinkertaiselle toistolle, jossa yksilöistä koostuva lauma käveli aina uudelleen näyttämön etuosaan varioiden ammattinimikettä ja määrää lauseessa ”jos yksi lastentarhanopettaja häiritsee monia ihmisiä, kaksi lastentarhanopettajaa häiritsee paljon enemmän”.

SU: En ymmärrä, mistä tässä ”jos yksi ’ammatinharjoittaja’ häiritsee monia ihmisiä, kaksi ’ammatinharjoittajaa’ häiritsee paljon enemmän” on kyse. En tajua tätä. Mikä tässä on se ääneen lausumaton konteksti, missä jotakuta tai jotakin häiritään? Ketä tai missä lastentarhanopettajat häiritsevät? Miksi poliittinen kannanotto ylipäätään johdettaisiin ammattinimikkeestä?

MS: Ihmetyksesi on perusteltu. Ajattelin, että esitys välitti näkemystä näyttämöstä poliittisena tilana. Katsomossa istuva festivaali- ja paikallinen yleisö osallistui taputtamalla poliittisesti merkittävimmiksi mieltämilleen variaatioille. Näyttämö edusti katsomon erilaisia poliittisia käsityksiä ja asemoi katsojansa ennen muuta kansalaiseksi. Pidin siitä, että politiikka ja näyttämö edustamisen/esittämisen paikkoina nivottiin yhteen. Jäin pohtimaan, että politiikka kiistana jäi ehkä osittain käsitellyksi. Milloin ja missä olosuhteissa yhteisöteatterilla olisi sitten mahdollisuus tai halua saattaa yleisöään kiistan keskelle? Kuinka herkästi festivaali, joka jo nimensä (festivus) mukaisesti keskittyy taiteilijoiden ja myötäsukaisten hengaajien yhteiseen juhlaan, haluaa toimia kiistanalaisten esitysten alustana?

SU: Katsoessani esitystä ja jutellessani myöhemmin yöllä teoksen yhden esiintyjän kanssa ajattelin, että teoksessa oli kaksi osaa, joista näin vain sen heikomman: tuntui että taiteen voima, poliittisuus tai koskettavuus oli niiden sadan esitykseen osallistuneen rakverelaisen kokemuksessa ja ettei näyttämö-osa kyennyt välittämään sitä minulle.

MS: Atlas Rakvere -esityksessä joukko näytettiin enimmäkseen laumana hyvin käyttäytyviä yksilöitä. Toisenlainen näkökulma joukkoon näyttäytyi esityksen monotonista rytmiä katkovissa osioissa, joissa joukko muuntui erot kadottaneeksi, kaoottiseksi massaksi. Väkivallan vivahde asemoitiin massan voimaan, kun taas neuvottelun ihanne sivistyneiden yksilöiden yhteenliittymään.

SU: Olisin halunnut tietää vielä enemmän siitä, miten rakverelaiset valitsivat omat puheenvuoronsa. Yritin yöllä kysellä siitä osallistujilta, jotka jäivät oluille, mutta olimme kai kaikki liian humalassa. Olisin halunnut tietää, miksi joku osallistuu teokseen sanoakseen näyttämöllä oman ammattinsa.

MS: Mielestäni yksilöiden laumassa erilaiset habitukset ja olemisen tyylit tulivat kuitenkin kiinnostavasti esille. Tässä Atlas Rakvere rinnastui Madame Plaza -esitykseen. Marokkolaisen Bouchra Ouizguen kolmelle traditionaaliselle aïta-solistille tekemässä koreografiassa näimme nuoren koreografin lisäksi kolme vanhempaa, isokokoista ja sensuaalista naista. Heidän loihtimansa, kurkkulauluun pohjaava äänimaailma sekä flirttaileva ja erilaisia eroottisia vihjeitä sekä gender blendingiä viljelevä ruumiinkielensä horjutti totuttuja katsomisen kehyksiäni. Muistan miettineeni, näinkö oikein, tekivätkö he todella seksuaalisia eleitä vai kuvittelenko vain. Väännänkö kokemukseeni väkisin mukaan länsimaista ymmärrystäni seksuaalisuuden esittämisestä? Jospa eleet viittasivatkin johonkin muuhun? Ja kun aamiaispöydässä pohdin asiaa epäröiden ääneen, oli asia sinulle päivänselvä.

SU: Madame Plazan keimailevat ja seksuaalisella vallalla leikittelevät Aïta-laulajat olivat minulle festivaalin queerein osa. Toisin kuin Queer Sells -esityksen nuoret miehet, Madame Plaza onnistui käsittelemään ja esittämään erilaista seksuaalisuutta ja halua. Vanhin laulajista esiintyi hyvin karismaattisesti drag king -roolissa, jonka läpi tutkittiin myös aïta-laulajien kokemaa ahdistelua ja väkivallanuhkaa.

Hienovaraista ja omalaatuista

SU: Muutamat teokset ohjelmistossa olivat niin eksentrisiä, ainutkertaisen oloisia, että ne tuntuivat astuvan ulos muusta kontekstista. Sellaisia esityksiä olivat esimerkiksi belgialaisen Benjamin Verdonckin notallwhowonderarelost sekä japanilaisen Naoko Tanakan Die Scheinwerferin.


Jukka Hytti: Saksassa asuva japanilaistaiteilija Naoko Tanaka kuljetti yleisön sisään valkoiseksi verhotun näyttämönsä kautta. Kaikki esitykseen kuuluva oli näkyvillä. Tanaka ei halunnut kätkeä mitään. Hän alkoi pienen lampun kanssa tutkia itsensä näköistä nukkea, joka oli kooltaan noin puolet Tanakasta. Keskittynyt tiirailu veti katsojan mukaansa. Tuntui kuin Tanakan henki olisi siirtynyt nukkeen. Taiteilija oli samalla koko esityksen valaisija, jolloin hän ikään kuin liukeni esityksen sisään. Tästä alkoi monipuolinen ja kiehtova esitys, joka onnistuneesti vältteli tuttuja lajityyppejä. Ensin tuli mieleeni perinteisempi varjoteatteri, mutta pian Tanaka toi mukaan live-animointia ja esineteatterin menetelmiä. Arkiset lusikat ja haarukat muuttuivat mielikuvituksellisiksi hahmoiksi, unikuviksi, alitajunnan ailahteluiksi. Välillä varjot loihtivat vaaleille seinille elokuvarainaa. Tanaka maalasi valoilla ja varjoilla, pyyhki toisinaan pinnan puhtaaksi, ajelutti katsojat välillä katsomaan konkreettista lähikuvaa, välillä abstraktia hallusinaatiota. Hienovaraista, taitavaa, yllätyksellistä. Eikä pelkkää kuvavyörytystä. Esityksen pohjateemana kulkivat taiteilijan omat kokemukset syömishäiriöistä.


JH: Tanakan belgialainen sielunveli on Benjamin Verdonck. Yksi esiintyjä itse luodun maailman keskellä. Tanakan herkän maalarihahmon sijaan Verdonck osoittautuu sympaattiseksi oman taiteensa pellepelottomaksi. Tee se itse -mies nysvää ja väsää näyttämöllä vanerikehikon, narukoneiston ja erilaisten esineiden ja tekstien kanssa. Välillä hän yrittää tehdä temppuja, joissa geometrian ja painovoiman lait eivät tunnu lainkaan kohtaavan. Silti nähdään uskomattomia onnistumisia. Kontakti yleisöön on suora ja vilpitön. Pienet kömmähdykset – jotka saattoivat olla tarkoituksellisiakin – jaetaan kaikkien kesken. Verdonck vetelee esityksen kaikista naruista liikutellessaan vaneripalikoita ja rytmittäen kokonaisuutta kellonkilautuksin. Tässä vaiheessa puheet on pidetty. Hiljainen näyttämö ja toisinaan esiin nostetut tekstitaulut saavat jatkaa tarinankerrontaa. Itseironiaakin löytyy:”Tosimiehet eivät syö hunajaa, he pureskelevat mehiläisiä.” Verdonckin teatterikieli vahvistaa ajatuksen teatteritaiteen taikavoimasta; pieni tekeminen ja iso ajatus saavat katsojan mielikuvituksen laukkaamaan.

Radikaali, yksilö

SU: Pääosa festivaalin ideologisesti radikaaleimmista teoksista on radikaaleja suhteessa yksilön valintoihin ja identiteettiin. Vaikka vallan esittäminen kielessä on saksalais-ruotsalaisen White on White -esityssarjan kuudennen osan Queer Sellsin ydinaluetta, siihen liittyvä kehittely liittyy lähinnä yksilön seksuaali-identiteettiin. Muutkaan teokset eivät mielestäni kritisoi niinkään yhteiskunnallisia rakenteita kuin yksittäisten ihmisten valintoja.

Maike Londin rahaa käsittelevässä teoksessa ongelmana ei ollut, että valtio ei tue taiteita taloudellisesti vaan se, että yksittäiset henkilöt, yhteiskunnan hyväosaisimmat, joita Lond oli lähestynyt kirjeitse, eivät olleet halukkaita tukemaan häntä 200 eurolla kuukausittain tai edes osallistumaan sinisten sulkien hankkimiseen esiintymisasua varten. Vallitseva talousjärjestelmä ei ollut kritiikin kohteena. Suomalaisittain kysymys, eikö ole väärin että valtio on ainoa instituutio, jolla on velvollisuus tukea rahallisesti taiteilijoita, näyttäytyy erikoisena. Suomessa verotus ja työlainsäädäntö pyrkivät huolehtimaan siitä, että kukaan ei ole mielivaltaisen hyväntekeväisyyden varassa.

MS: Havaintosi on merkittävä. Nykyisin useissa diskursseissa, myös tutkimuksellisissa, kielletään tai ohitetaan yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutus toimintaan. Tällaista näkökulmaa pidetään epäajanmukaisena, sillä toiminnan ajatellaan myöhäismodernissa yhteiskunnassa olevan irtautunut kaikenlaisesta rakenteellisesta säätelystä ja yksilö vain itse muokkailee vapain elämänvalinnoin omaa todellisuuttaan – onnistuen tai epäonnistuen. Mutta Londin teos osoittaa hieman tahattomasti juuri sen, miten vapaan markkinatalouden mukaisesti jakautuneet resurssit ja uusliberalistinen puhe- ja ajattelutapa säätelevät sekä taiteilijan toimintamahdollisuuksia että hänen ajattelutapaansa. Nyt ajattelu meni niin, että yksityinen mesenaatti voisi antaa hänelle eräänlaista elatustukea, eikä niin, että yhteiskunnan rakenteet voisivat mahdollistaa hänen taiteellisen toimintansa.

SU: Mietin, onko taiteen tukeminen se puheenaihe, jonka festivaali itse haluaa esittää. Vuoden 2012 festivaaleilla nähtiin CMN SNS PRJCT, jonka esitysoikeudet myytiin Suomeen esityksen aikana. Rahaa käsitteleviä esityksiä tehdään varsin vähän. Rahalla on taiteessa likainen osa, se sottaa tekijänsä.

MS: Uskon, että olet oikeassa. Taiteen tukeminen on festivaalin oma puheenvuoro. Baltoscandal näyttää tässä myös esimerkkiä toimien yhtenä osapuolena yhteistuotannoissa, mahdollistaen taiteilijoiden välistä yhteistyötä ja tarjoten ”riskiesityksillekin” esitysfoorumin. Festivaali nähdäkseni myös pyrkii nostamaan kansainväliseen tietoisuuteen niin virolaisia yksittäisiä taiteilijoita kuin myös virolaisia teatteriryhmiä sekä antamaan foorumin paikallisille, rakverelaisille teatterintekijöille.

Mikä kokonaisuus?

SU: Festivaalin jälkeen jäin miettimään tapoja ryhmitellä esityksiä. Yksi ohjelmiston jännitteistä tuntui olevan esityksen ja näytelmän tai esitystaiteen ja teatterin välinen jännite. Ohjelmistossa oli muutamia näytelmiä, My Wife Got Angry, Germinal ja suomalais-virolainen Köök/Keittiö/Kitchen. Ajattelen, että notallwhowonderarelost ja Night Tripper ovat hyviä esimerkkejä esityksistä siinä missä ruotsalais-belgialaisen dueton Alma Söderbergin ja Hendrik Willekensin Idioter oli pikemminkin keikka ja virolaisten Kadri Noormetsin ja Kadi Marian an hour of esimerkki tanssitarjonnasta.

Festivaalin ohjelmistoa voisi jäsentää vertailemalla periaatteita, joilla teoksen materiaali oli järjestetty tai mikä teoksissa oli tärkeintä – esimerkiksi tarinankerronta kuten NO99:n näytelmässä tai materiaalisuus ja sen ominaisuudet, kuten notallwhowonderarelostissa.

MS: Näin nyt neljännen Baltoscandal-festivaalin, ja ensimmäistä kertaa en hahmottanut ohjelmiston dynamiikkaa. On ymmärrettävää, että festivaali haluaa tukea virolaisia taiteilijoita ja ryhmiä, mutta näkemäni NO99:n Mu naine vihastas sekä Kadri Noormetsin ja Kadi Marian tanssiesitys An hour of olivat yksinkertaisesti liian keskeneräisiä kansainväliselle festivaalille.

SU: Olin vasta toista kertaa Baltoscandalilla, mutta mietin samaa kuin toissakesänä: Festivaalilla on tietty vastuu nostaa virolaista nykyteatterin kenttää ja esitellä sitä laajemmalle festivaaliyleisölle. Samaan aikaan teokset näyttäytyvät heikompina, koska ne esitetään rinnakkain kuraattorien mielestä parhaiden paikalle saatujen kansainvälisten esitysten kanssa.

MS: Ehdottomasti parasta antia minulle Rakveressa on vieläkin se, että pieneen kaupunkiin sulloutuu neljän päivän ajaksi suuri joukko teatterista kiinnostuneita. Tuttujen ja tuntemattomien kanssa puhutaan esityksistä – aamiaisella, lounaalla ja illan päätteeksi. Esitys koetaan esityshetkellä mutta päivien mittaan keskustelujen myötä esitystekijöitä alkaa kertyä hurjasti lisää. Esitykset – tai esityskokemukset – alkavat elää omaa elämäänsä ja muovautua ja valottua eri nurkista. Tätä esityshetken jälkeistä esityksen elämän uudelleen muotoutumista on aina yhtä inspiroivaa kokea.


Marja Silde
Sanna Uuttu