Minna Vainikainen on ohjannut ja koreografioinut nykysirkusta, tanssia, teatteria, oopperaa ja spektaakkeleita. Monialainen ammattilainen ei kaipaa rajoja eikä omaa ryhmää.
Kuva Miki Lindström.
Jokainen suomalainen on nähnyt ohjaaja, koreografi Minna Vainikaisen töitä. Niitä on nähty Senaatintorin uudenvuoden vastaanotoissa, vuoden 2007 euroviisuspektaakkelissa, televisioitujen urheilutapahtumien avauksissa, oopperoissa, nykysirkusesityksissä, teattereissa… Vainikaisen ansioluettelo on maassamme ainutlaatuinen.
Aito kiinnostus eri esittävien taiteiden lajeihin, laajat sosiaaliset verkostot ja rautainen ammattitaito ovat tehneet hänestä monilla foorumeilla kysytyn ja arvostetun ohjaajan. Miten Vainikaisesta tuli Vainikainen?
1980-luvun lopulla esittävien taiteiden kenttä oli vielä melkoisen lokeroitu. Näyttelijät näyttelivät, tanssijat tanssivat ja sirkus tarkoitti kerran vuodessa kaupunkiin saapuvaa karavaanileiriä. Taiteenlajien tiukat raja-aidat alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa murtua.
Pyhäjärvellä lapsuutensa viettänyt Vainikaisen Minna harrasti pianonsoittoa ja tanssia.
”Lapsuudessa alkanut tanssiharrastus vei luontevasti mukanaan. Pyhäjärvellä vallitsi vahva nykytanssikiinnostus. Myöhemmin paikkakunnalle perustettiin Täydenkuun Tanssit -festivaali. Minä sain esiintyä muun muassa Marjo Kuuselan koreografioissa.”
Ylioppilaaksi Vainikainen kirjoitti Kuopion musiikkilukiosta.
”Tutustuin koreografi Jyrki Karttuseen, näyttelijä Kirsi Ylijokeen ja Tanssiteatteri Minimin perustajiin Liisa Ruuskaseen ja Johanna Keinäseen ynnä moneen muuhun taidekentillä nykyisin näkyvään henkilöön.”
Teatteri, tanssi, sirkus. Lukion jälkeisen välivuoden Vainikainen opiskeli Haminassa musiikkiteatteria. Hän oli innoissaan mahdollisuudesta tehdä eri taiteenlajeja yhdistäviä juttuja. Moni opistokaveri tähtäsi näyttelijäksi, mutta Vainikainen pyrki Teatterikorkeakoulun tanssipuolelle.
”Näyttelijäntyön laitos oli kaaoksessa Turkan ja Parviaisen jäljiltä. Ajattelin että tanssipuolella saisi tehdä mielettömiä musiikkiteatterijuttuja.”
Vainikainen olikin pian mukana TeaKin, Taideteollisen korkeakoulun ja Sibelius-Akatemian West Side Storyssa Kaapelitehtaalla vuonna 1992.
”Ympäri käydään, yhteen tullaan: orkesteria johti Atso Almila, viulua soitti Jaakko Kuusisto ja Tonya näytteli Toni Wahlström. Kaikkien kanssa olen myöhemmin tehnyt töitä Savonlinnan oopperajuhlilla ja muuallakin.”
TeaKissa opetus keskittyi nykytanssiin. Demoissa opiskelijat pääsivät irrottelemaan, ja Vainikainen alkoi erottua joukosta rohkeudellaan. Pian hän löysi itsensä vastaperustetusta Q-teatterista.
”Olin koreografina Antti Raivion näytelmissä, ja opin paljon näyttelijän- ja tanssijantyön yhdistämisestä. Jutuissa oli mielenkiintoinen surrealistinen maailma, ja koreografiat veivät osaltaan tarinaa eteenpäin. ”
Opintojensa lopulla Vainikainen lähti Saksaan ja näki Wuppertalissa Pina Bauschin esityksiä. Niistä innostuneena hän teki Suomeen palattuaan soolon, jossa yhdistyi tanssi ja teatteri.
”Ihan täyspäisiltä kollegoilta kuulin kauhistelua, ettei noin voi tehdä.”
Sitä mukaa kun Vainikaiselle kertyi kiitosta katsojilta, hänet määriteltiin tanssipiireissä kummajaiseksi. Rahoituksesta päättävät tahot olivat yhtä ymmällään monialaisen tekijän edessä. Vainikainen kuului niihin, joiden apurahahakemukset sukkuloivat taidetoimikuntien välillä.
Haminan opiston aikana syntynyt ystävyys sirkustaiteilija Siri Hamarin kanssa toimi sysäyksenä Vainikaisen Tukholmaan lähdölle vuonna 1998.
”Liityin Cirkus Cirköriin. Ryhmä oli tuolloin uusi ja teki kiinnostavia juttuja. Sain tehdä kaikkea ja opin paljon uudesta sirkuksesta.”
Paletti sekaisin. Tukholmassa Vainikaisen töihin tarttui sirkustaiteen elementtejä ja tekemisen tapoja.
”Sirkuksessa minua kiehtoi yhteisöllinen tekeminen ja siitä nouseva innostus. Aloin pohtia, kuinka innostuksen voisi tartuttaa katsojiin. Sirkustaiteessa halusin vahvistaa esiintymistä ja tarinan tiedostamista. Ennen kaikkea halusin sekoittaa paletin, pistää eri alojen tekijöitä tekemään esityksiä yhdessä.”
Palattuaan Suomeen ohjaaja rakensi näyttelijöiden, tanssijoiden, sirkustaiteilijoiden ja muusikoiden kanssa vuonna 1999 Q-teatteriin esityksen Gekko, josta tuli huikea yleisö- ja arvostelumenestys. Prosessista muodostui Vainikaisen siihenastisen taiteellisen ajattelun synteesi.
”Yhdessä tekeminen, taiteidenvälisyys, esiintyjien omien vahvuuksien esille nostaminen ja toisaalta aiempaa moniulotteisemman esiintyjäidentiteetin tunnistaminen ja tunnustaminen – kaikki tuntui niin luontevalta ja itsestään selvältä, että kummastelin, mikä tässä nyt niin uutta ja ihmeellistä on.”
Kesällä 2001 Vainikainen ohjasi vielä Suomenlinnaan Q-teatterin nykysirkuspainotteisen Trombin. Sitä ennen oli kuulunut kutsu astua jälleen uudelle alueelle.
”Kalle Holmberg näki Gekon ja pyysi minua suunnittelutiimiinsä ja koreografiksi Olympiastadionin Paavo Nurmi -oopperaan.”
Megaluokan produktiota valmistettiin kuusi kuukautta. Vainikainen pitää kokemusta arvokkaana teatterin tekemisen oppituntina.
”Tajusin, että mitä suurempaan mittakaavaan mennään, sitä tärkeämpää on pitää ratkaisut selkeinä. Voima syntyy yksinkertaisuudesta.”
Stadion-keikka opetti spektaakkelien hallintaa, mutta ennen kaikkea se oli työ, josta Vainikaiselle avautuivat ovet oopperataiteeseen. Eikö missään vaiheessa alkanut hirvittää, että miten onnistut sisäistämään taas yhden uuden taiteenlajin?
”Tietenkin se on vaatinut minulta hurjasti työtä. Mitään en ole saanut ilmaiseksi, eikä tieni ole ollut siloteltu. Toisaalta ei pidä pelätä epäonnistumista. Kun opettelee asiansa ja tekee parhaansa, se riittää.”
Lue koko Nina Jääskeläisen artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 2/2014.
Etusivun kuva Miki Lindström.
