Kirsi-Kaisa Sinisalo päätyi teatterinjohtajaksi, vaikka pyristelikin irti isänsä isojen saappaiden jäljistä. Hänelle teatteri on parhaimmillaan työyhteisö, joka vie eteenpäin ja huomaa, jos jollakulla rupeaa menemään huonosti.

Kuva Tommi Kantanen.

Näinkin voi näytelmää käyttää, lyömäaseena. Se ei ole uutta, mutta että kollegaa vastaan. On lokakuu 2013, ja Hämeenlinnan Teatterin ensi-iltayleisö seuraa myrskyisää Kuningas näyttämöllä -esitystä, jossa shakespearelaiset teemat limittyvät tutunoloiseen maakuntateatterin arkeen.

Mitä pitemmälle ilta etenee sitä tarkemmaksi Pyörre piirtyy: tunteikas näyttelijävanhempien tytär ja turvallinen vaihtoehto, jota näyttelijäyhdistys on vastustanut.

Miten on Hämeenlinnan Teatterin johtajaksi huhtikuussa 2013 valittu Kirsi-Kaisa Sinisalo, oliko Kuningas fiktiota vai faktaa?

”Tässä hommassa ei voi miellyttää kaikkia. Eikä tiedon paikkansapitävyydellä ole edes väliä, koska väitteet ovat osa näytelmää. Kuningas näyttämöllä -esitystä oli hauska katsoa, koska kaikki hahmot ovat kärjistyksiä.”
Diplomatiaa?

Sinisalo kääntää puheen taiteen tekemiseen ja sisältöön.

”Olen tehnyt taiteellisen lopputyöni Teatterikorkeakoulussa samalla metodilla. Kari Heiskanen käsikirjoitti ja ohjasi työryhmällemme improvisaatioiden ja assosiaatioiden pohjalta näytelmän Mies, joka muutti elämänsä. Se on jäänyt yhdeksi rakkaimmista töistäni, ikinä.”

Tyhmä hirvi
Hämeenlinnaan Sinisalo siirtyi Rauman kaupunginteatterista, jossa hän toimi johtajana neljä vuotta. Sitä edelsi nelivuotiskausi Kajaanin Runoviikon taiteellisena johtajana.

Sinisalo siteeraa Eeva-Liisa Mannerin runoa tyhmästä hirvestä, joka näkee kuvansa vedestä. Se on mietelmä siitä, miten jokaisen on tultava omaksi itsekseen.

”Huomaan, että koko elämäni on ollut hidasta valmistautumista tähän pisteeseen.”

Sinisalo puhuu sattumasta ja spiraalinomaisesti toistuvista tilanteista. Kajaanissa hän vietti aikaansa jo lapsena ja seurasi isänsä Veikko Sinisalon perustaman lausuntafestivaalin esityksiä. Raumalla hän työskenteli näyttelijäharjoittelijana ennen Teatterikorkeakoulua. Myös Hämeenlinna on entuudestaan tuttu.

”Olen nelivuotiaasta asti nähnyt ja rakastanut teatteria, tajunnut sen taian. Siksi henkilökohtainen teatterimakuni on aika hifiä, mutta kaupunginteatteriverkoston tarkoitus ei ole olla koko Suomen kattava offoff-Broadway. Sen tulee johdattaa ihmisiä teatterin äärelle, tarjota heidän elämäänsä koskettavia tarinoita. Teatteri ei ole yhtään mitään, ellei sitä ympäröivä yhteisö ota sitä omakseen.”

Ääni soi
Sinisalo päätyi teatterinjohtajaksi runojen kautta, vaikka hän tietoisesti pyrki löytämään eri reitin kuin isänsä. Anopilleen Kirsi Kunnakselle järjestetyissä yllätysjuhlissa hän esitti pyynnöstä tämän runoja, mikä poiki myöhemmin Kuun kuva meissä -runoillan Tampereen Teatteriin.

”Teimme ohjaaja Maire Martikaisen kanssa siitä myös kirjastoversion. Esiintyjälle on äärettömän opettavaista esiintyä mitä erilaisimmissa paikoissa. Ei pukuhuoneita; siitä vain nouset auton ratista ja alat esittää.”

Vuonna 2002 Sinisalo valmisti Urjalan Pentinkulman päivien 25-vuotisjuhlaan uransa vaativimman työn, Ritva Holmbergin dramatisoiman ja Maarit Pyökärin ohjaaman Pentinkulman naiset, jonka kanssa hän kiersi maata kymmenen vuotta.

”Jokaisen täytyy kulkea polkunsa ja koluta kivikkonsa. Vasta sitten voi löytää oman äänensä. Teatterissa se löytyy ja soi parhaiten porukassa.”

Vastuu onnesta
Sinisalo nimitettiin Kajaanin Runoviikon taiteelliseksi johtajaksi vuonna 2006.

”Kyllästyin freelance-näyttelijän elämään, koska siinä on niin hemmetin yksin. Jatkuva epävarmuus syö itseluottamusta ja luovuutta. Halusin, että panokseni kuuluu tietylle porukalle eikä leviä sadoille keikoille ympäri Suomea.”

Neljä vuotta Kajaanin Runoviikon vetäjänä vakuutti Sinisalon siitä, että ohjelmistokokonaisuuksien suunnitteleminen ja teatterin johtaminen ovat hänelle luontaista työtä. Hän korostaa myös ensemblen tärkeyttä.

”Toivon, ettei teatterikenttä muuttuisi niin, että esitykset rakennetaan vain keikkatyöläisten varaan. Teatteri on parhaimmillaan työyhteisö, joka kantaa ja huomaa, jos jollakulla rupeaa menemään vähän huonosti.”

Lue koko Eija Mäkisen artikkeli Teatteri&Tanssin numerosta 1/2014.

”En ole mikään suuri teatterin uudistaja”, hän hymähtää. ”Mutta sekin on loppujen lopuksi aika kaunis ajatus, että on turvallinen vaihtoehto.

Etusivun kuva Tommi Kantanen.