Hallittua skitsofreniaa
Tommi Eronen on jälkiturkkalaisen teatterikoulutuksen kasvatti. Hän puhuu näyttelemisestä pakollisena kriisinä ja kompasteluna häpeää vastaan.
Kuva Miki Lindström.
Tommi Eronen, 45, tunnetaan intensiivisenä ja katsojan salattuja alueita liikuttelevana näyttelijänä. Kuluneen syksyn hän on ollut näyttämöllä Liisa Mustosen ohjaamassa Frankie ja Johnny -esityksessä Teatteri Jurkassa. Vivahteikkaassa rakkaustarinassa Eronen esittää rakkautta etsivää pikkurikollista ja kokkia. Ensi-illassa on juuri ollut Jari Halosen ohjaama Kalevala-elokuva, jossa Erosella on Sampon rooli.
1990-luvulla Jouko Turkan jälkeisessä Teatterikorkeakoulussa Kari Heiskasen ja Pertti Sveholmin opeissa näyttelijänkoulutuksensa saanut Eronen puhuu näyttelemisen esteistä, tunnetyöskentelystä ja näyttelemiskäyttäytymisestä. Miten näyttelijä voi pitää kontrollissaan ”hallittua skitsofreniaansa”, jolla hän viittaa näyttelemisen kaksinaisuuteen? Siinä on yhtäaikaisesti läsnä esittäminen ja esiintyminen.
Erosen näyttelijäntyössä elää monta työtapaa rinnakkain – jälkiturkkalaisuus, realismiin taipuminen, jälkibrechtiläinen gestiikka, pudotettu näyttelemistapa ja hahmometodiin kiinnittyminen. Käsitykset näyttelemisen perusteista ja työtavoista syntyvät koulutuksen aikana. Miten näyttelijä itse luonnehtii itseään?
”On intiimiä ja filosofista luonnehtia itseään näyttelijänä, ajatuskin tuottaa heti kitkaa”, sanoo Eronen. Mutta selväksi käy, että hän on miettinyt asiaa perusteellisesti.
”Näyttelijänä tarvitsen jonkinlaisen kriisin itseni kanssa. Se auttaa rikkomaan tietoisuuden, kun paine kasvaa tarpeeksi kovaksi. Toisella puolella on riittämättömyyden tunne, kompastelua häpeää vastaan.”
Eronen sanoo, että kulloisellakin hetkellä mukana olevat ihmiset määrittelevät hänen tekemistään.
”Se on myös heikkoutta. Olen varmaan vailla rajoja, kaikki sekoittuu, ja näissä tilanteissa saatan kadottaa yhteyden omiin tunteisiini. Silloin omaan näyttelemiseen alkaa tulla ylimääräistä tunnetta ja kamaa, enkä olekaan enää läsnä tilanteessa. Toisen näyttelijän sävyt tarttuvat helposti minuun, alan kompata tätä. Oikeanlainen näyttelijöiden roolihahmojen kohtaaminen tapahtuu rajojen välissä, ja jos rajat menevät sekaisin, syntyy tunkkaista näyttelemistä. Ja kun tajuaa olevansa sekaisin, rupeaa kontrolloimaan. Kohtaus piirtyy parhaiten esiin silloin, kun pystyy pitämään huolta itsestään.”
Erosen mukaan on myös vaarana, että näyttelijä alkaa esittää itseään eikä enää lue roolihenkilöstä avautuvia merkityksiä. Näyttelijä ryhtyy harjoittamaan ilmaisua, jossa itse ja roolihahmo ovat yhtä. Itsensä kohdalla hän analysoi sen olleen ”jonkinnäköistä hengellistä pyrkimystä lunastaa oma sekavuutensa”.
Tilanne kuin basilli. Mikään maailmankatsomus ei voi lunastaa itsekeskeisyyteen langennutta näyttelijää, Eronen kirjoitti vuonna 2008 valmistuneessa lopputyössään Kolme kertomusta eli savolainen martyrologia, jossa hän tutki näyttelijäntyön toteutumisen häiriöitä ja esteitä.
Näyttelijän tunteet ovat yksi näyttelijäntyön historian hot spotteja. Kuka tuntee ja mitä? Miten näyttelijä tekee tunteita? Mitä tarkoittaa tunnetyöskentely?
”Tunnetyöskentelystä tulee mieleen, että se on kuin menisit tunneliin ja koet hyvin suuria tunteita itsessäsi. Kalle Holmbergilla oli loistava tapa ohjata näiden tilanteiden toiminnan logiikkaa: impulssit näyttelijälle tulevat esityksen tilanteesta. Jos joku tilanne ei näyttämöllä toimi, Kalle tulee itse, alkaa puhua fragmentaarisesti, toimii mukana siinä esityksen tilanteessa. ’Tuonne olet menossa.’ Silloin ohjaajan kommentit eivät ulotu näyttelijän persoonaan vaan osuvat roolihahmoon. Se helpottaa. Se auttaa tilanteille antautumista. Tilanne on kuin basilli, se tarttuu.”
Näyttelemisen esteet Eronen määrittelee siten, että näyttelijä on käsikirjoittanut roolin itselleen etukäteen valmiiksi ja saattaa yhtäkkiä jäädä valmiin asenteen vangiksi.
”Vanhat kopiot tunkevat alta. Syntyy asenteellista näyttelemistä, eikä se ole vilpitöntä. Siinä yrittää vakuuttaa – ehkä yleisöä – että tällaiselta tämän pitäisi tuntua. Vakuuttaminen liittyy ehkä siihen, miten haluaisi tulla nähdyksi ja mitä ei haluaisi itsestä näkyvän.”
Tätä Eronen nimittää näyttelemiskäyttäytymiseksi. Kun se paljastuu, seuraa häpeä. (…)
Lue koko Teatterin tiedotuskeskuksen Tinfon johtaja Hanna Helavuoren artikkeli Teatteri&Tanssin numerosta 8/2013.
Etusivun kuva Miki Lindström.
