Taiteen rahoitus vaatii uutta ajattelua. Miltä esittävät taiteet näyttävät liike-elämän näkökulmasta? Pelastavatko musikaalit? Miten rahoittaa riskit?

Teatterin rahavirrat ovat olleet pitkään tasaiset, sillä teatterin brändi on vahva: päättäjät tietävät Suomen olevan teatterimaa, ja lisäksi teatterissa kävijät ovat keskimääräistä äänekkäämpiä joukoissa, joita päättäjät kuuntelevat. Teatteri on myös lunastanut olemassaolon oikeutensa pitämällä huolen, että omarahoitusosuus, käytännössä pääsylipputulot, on kasvanut vähintään samaa tahtia kuin julkinen tuki. Pääsylippujen yksikköhinnat ovatkin huomaamatta kohonneet paljon yli inflaation.

Olemme kuitenkin tiukan talouskuurin edessä. Koko kuntakentässä mietitään entistä tarkemmin, mitä palveluja järjestetään itse, kenen tiloissa, mitä voidaan ostaa ja tilata muualta, eli miten saadaan enemmän joustavuutta muuttuvaan maailmaan. Moniaalla on halua kyseenalaista toimintatapoja ja prosesseja, vaikka itse sisällöstä haluttaisiin pitää kiinni.

Valtion ja kuntien osin rahoittamalta julkiselta sektorilta edellytetään tehokkuutta tai ainakin perusteluja sille, miten rahalla saadaan aikaiseksi sitä, mikä on tarkoituskin.

Näin tapahtuu riippumatta siitä, mennäänkö viihde- vai taidekylki edellä. Painotusten ja toiminnan tavoitteiden valinta vaikuttaa kuitenkin siihen, millaista riskiportfoliota teatterit pyöritävät eli miten ne yrittävät hallita riskejä. Käytännössä on kyse ohjelmistosuunnittelusta.

Ensimmäinen keino hallita riskejä on riittävän laaja ohjelmisto: paljon näyttämöitä, erilaisia esityksiä. Perinteisesti se on merkinnyt yleisölle entuudestaan tuttua tarjontaa: klassikko, musikaali, elokuvasovitus, suosikkikirjailija isolle näyttämölle ja uusi kotimainen draama sekä mahdolliset kokeilut pienelle. Teoriassa liiketoiminnan portfolio-ajatteluun kuuluu valmius jatkaa menestyksiä tai lopettaa flopit lyhyeen. Käytännössä teatterissa ei päästä elokuvateattereiden yhden esitysviikon minimiä lähellekään, kaikki kun on käsityötä, alusta asti valmistettavaa ja ihmisistä tehtyä.

Tosiasiassa toiminnallisia ja sitä kautta taloudellisia riskejä arvioidaan kaikissa vaiheissa myös repertuaarista päättämisen jälkeen: suunnittelu-, miehitys-, harjoitus- ja vielä esitysvaiheessakin. Ja sitten jää vielä kommunikoimisen riskiä: kuinka paljon metainformaatiota, asiallista tai lievehöhää teos tarvitsee ympärilleen, missä määrin hyvä työ myy itse itsensä? Vai katoaako metsä puilta?

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen linjausta kulttuuribudjetin leikkausten pehmentämiseksi on tervehditty ilolla. Yhden prosentin leikkaus vaikkapa Kansallisoopperan valtionavusta, noin 350 000 euroa, on kurottavissa umpeen muutaman prosentin täyttöasteen nousulla.

Linjaus on selkeä kannanotto lastenkulttuurin ja kansallisten instituutioiden puolesta, kuten myös apurahoilla elävien – tai oikeammin sinnittelevien – taiteilijoiden aseman pitämiseksi ennallaan. Tulevien työpaikkojen rahoitukselle, kulttuuriviennille ja kulttuuriyrittämiselle suunta on synkempi, sillä niiden tukea leikattiin merkittävimmin.

Riskinotto ja uuden kehittäminen on selviytymisehto liike-elämässä. Luovassa toiminnassakin sen tulisi olla selkeämmin koko toiminnan lähtökohta. Teatterin talouden kannalta iso kysymys on, miten riskinotto rahoitetaan. Ainakaan yhteiskunnan nykyiset instrumentit riskin mahdollistamiseen eivät ole hääppöiset, sillä tuotekehitystukea lähinnä vastaavat valtion näyttämötaide- ja tanssitaidetoimikuntien hankeavustusrahat ovat koko alan liikevaihdosta vain prosentin luokkaa, tai reilusti allekin laskutavasta riippuen.

Jos kyseessä olisi yritystoiminta, näin pieni tutkimus- ja tuotekehitysinvestointi olisi kansallisen skandaalin aihe. Vaikka taiteilija-apurahatkin laskettaisiin ”laboratorio-osastoon” mukaan, mittarin viisari ei juuri värähdä.

Yksinkertaistaen voi sanoa, että vasta jos kokeiluun, haahuiluun ja riskipitoisempaan toimintaan käsikirjoittamisessa, dramaturgisessa ajattelussa, ohjauksessa, puvustuksessa – ihan kaikessa – halutaan toden teolla lähteä, hankerahan tulisi olla kaksin-kolminkertainen nykyisestä eli viiden-kymmenen miljoonan euron luokkaa. Siinä olisi hyvät mahdollisuudet myös testata työnjakoa säätiöiden, kuntien ja valtiovallan välillä.

Paristakymmenestä isommasta vuosittaisesta projektista ja useammasta kymmenestä pienemmästä saataisiin arvokasta oppia myös siitä, mitä yleisölle voisi tarjota ja mihin sen mielenkiintoa ohjata. Tämä puolestaan toisi uusia ryhmiä katsomoihin ja täydennystä lipputuloihin.

Myös teatterissa voisi soveltaa mallia, jolla valtio tukee urheilun suurkisoja eli niin sanottua tappiontakuuta: jos homma menee putkeen, tukea ei tarvita, mutta riskiäkin voi ottaa.

Lue lisää aiheesta: mitä Markus Leikola kirjoittaa esittävän taiteen tuloista ja menoista sekä mitä Koneen säätiön Hanna Nurminen ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Juhana Vartiainen sanovat rahoituksen tulevaisuudesta.

Teatteri&Tanssi 4/2013.

Sillä taide ilman riskiä ei kovin kauan ole taidetta eikä edes hyvää viihdettä.

Etusivun kuva Tapio Vanhatalo.