Ruumis puutoksineen on perinteinen naurun aihe, mutta sen lisäksi se on myös aina ja alati naurun tapahtumapaikka. Naurettaessa ruumis ilmaisee itsensä näkyvästi ja kuuluvasti. Miten ruumiin komiikka näyttäytyy suomalaisilla näyttämöillä syksyllä 2012? Entä naurun poliittinen ulottuvuus, onko sille käyttöä?
Farssi on vanha laji, jonka perinteiset naurun aiheet ovat ruumiissa ja sen perustarpeissa: nälässä, janossa, seksissä. Jalompia tunteita farssi ei juuri tunne. Se on matkannut antiikista keskiajan ja renessanssin kautta moderniin aikaan, mutta se ei ole koskaan tainnut nauttinut arvostusta, vaikka suosiota onkin riittänyt.
Jyrki Karttusen 100 tapaa nauraa on kiinnostunut naurusta sekä aiheena että liikkeenä, mikä tekee siitä moninkertaisesti ja monipuolisesti ruumiillisen teoksen.
Kuva Marko Mäkinen.
Teoksen rakenteessa vuorottelevat ryhmä- ja soolokohtaukset. Soolotansseista monet keskittyvät tutkimaan mitä tapahtuu, jos se naurun synnyttävä hakkaava edestakainen liike, joka nauraessa yleensä sijoittuu kehon sisäpuoliseen äänielimistöön – hengityslihaksiin, äänihuuliin, kurkunpäähän – karkaakin muualle kehoon: käsiin, jalkoihin, selkään, päähän. Nämä tutkielmat ovat ehkä esityksen ravisuttavinta antia. Näe nauru! Jännityksen ja vapautumisen kouristava taisto, jonka vapautus onneksi kerta toisensa jälkeen voittaa.
Ryhmäkohtaukset taas kartoittavat naurun sosiaalista olemusta. Tämä tutkailu suoritetaan kahdella toisistaan kovasti poikkeavalla joukolla. Toiset, ihmishahmoiset, ovat tanssijat omilla kasvoillaan ja kehoillaan, puettuina heleisiin väreihin ja kuvioihin. Ryhmän ulkoasujen ja liikkeen kokonaisuus yhdistettynä Tuomas Fräntin osin säveltämään, osin kokoamaan musiikkiin tuo mieleen Jacques Tatin modernista elämänmuodosta ja sen ilmentymistä huvittuvat elokuvat. Mukaan mahtuu häivähdyksittäin myös jännitteitä ja joukosta eristämisen pelkoa, mutta yleistunnelma säilyy yhteisöllisen hyväksyvänä.
Toinen joukko on teletappeja muistuttavien keltaisten avaruusolioiden joukko. Nämä kaverit on etäännytetty ihmishahmosta monin tavoin. (…)
Farssin pitkässä traditiossa moderniin aikaan ja porvarillisen teatterin valtakauteen siirtyminen pelkisti lajin sänkykamarifarssiksi. Kun kohderyhmä ei kärsi nälkää, ei janoa, jäljelle jää seksi – ja kaksinaismoraalisesti avioliitto sen esteenä useammin kuin mahdollistajana. Inhimillisten tarpeiden poliittinen potentiaali kapeni näin sukupuoli- ja seksuaalipoliittiseksi.
Commedia dell’arte -tradition ja sen perillisten kautta farssin monipuolisempi ja laajemmin poliittinen ruumiskuva on kuitenkin siirtynyt myös nykyaikaan. Paraatiesimerkki tästä on Dario Fo, jonka näytelmät ottavat kaiken irti perinteisen kansanomaisen komiikan keinoista: ruumiillisten perustarpeiden pakottavuudesta, liioittelusta ja konfliktista vallanpitäjien kanssa.
Euroopan talouskriisi on tehnyt Fosta taas ajankohtaisen – nälkä on palannut vaurauden valtakuntaan. Vuonna 2008 Fo sovitti uusiksi vuodelta 1974 peräisin olevan näytelmänsä Non si paga, non si paga! (Ei makseta, ei makseta!), nyt nimellä Sotto paga, non si paga! Liisa Ryömä käänsi sen nimellä Näillä palkoilla ei makseta! Se on syksyllä 2012 löytänyt tiensä sekä Seinäjoen Kaupunginteatteriin (ohjaajana Mikko Viherjuuri) että Lahden kaupunginteatteriin Kimmo Kahran sovittamana ja ohjaamana.
Lahdessa näyttelemisessä pysytellään turvallisella keskitiellä revittelemättä sen kummemmin kansalliskliseillä tai näyttelemisen tyylikonventioilla. Dario Fon teksti herkuttelee ruumiin mahdollisuuksilla ja mahdottomuuksilla enemmän kuin näyttämöllä nähdään. Pääjuonena on raskauden ja ruuan piilottelun sekoittaminen, mikä jakaa rintamalinjat myös sukupuolten väliseksi ja johtaa tilanteeseen, jossa arvon herra poliisipäällikkö löytää itsensä siunatusta tilasta. (…)
Helsingin kaupunginteatterissa nähtävä Yksi mies, kaksi pomoa on sekin uudelleen versiointi vanhasta näytelmästä. Se on englantilaisen Richard Beanin 1960-luvun Englantiin sijoittama mukaelma Carlo Goldonin 1700-lukuisesta Kahden herran palvelijasta, joka puolestaan on kirjoitetun näytelmän muotoon tehty versio vanhemmasta, väljiin skenaarioihin, tyyppirooleihin ja improvisaatioon perustuvasta commedia dell’artesta. Versiointia version päälle siis, mutta joka tapauksessa kansanomaista traditiota säilyttäen ja eteenpäin ajassa siirtäen.
Mitään poliittista tähän uuteen tulkintaan ei kasva, vaikka nimen herättämät mielleyhtymät pätkä-, silppu- ja tiesmitävielä-työläisyyden aikana saattaisivat antaa jotain sellaistakin odottaa. Ruumis on kuitenkin säilyttänyt asemansa huomion keskipisteenä kaikkine arkisine tarpeineen. Kuten näytelmän päähenkilö, Santeri Kinnusen näyttelemä Francis Henshall, puolivälin tietämissä huomaa, ensimmäisen puoliskon ajan häntä vie nälkä, toinen edetään seksin toivossa. (…)
Nälän ja seksin lisäksi farssin naurun aiheisiin kuuluu väkivaltainen ruumiin kurittaminen tavalla, joka syystä tai toisesta ei herätä myötätuntoa. (…)
Outi Lahtinen, teatterin tutkija
Etusivun kuvassa Jarkko Pajunen (oik.) ja Jari-Pekka Rautiainen/Näillä palkoilla ei makseta!. Kuva Tarmo Valmela.
