Tanssitaiteilija Reijo Kela ei halua kehyksiä. Hänelle vapaus ja taide on ollut tärkeää 60 vuotta, eikä mikään viittaa siihen, ettei olisi edelleenkin.
Kuva Elina Brotherus.
Ilta-auringon punertava kajo laskeutuu 1700-luvulta peräisin olevan avaran suomenlinnalaisasunnon lautalattioille. Reijo Kela (s. 1952) on juuri lopettanut esityksensä ja istuu keskustelemassa ja vastailemassa yleisön kysymyksiin. Kela on omistanut esityksensä loppuosan tanssihistorialleen. Olemme nähneet kolme tulkintaa vuonna 1983 luoduista tuolitansseista, Tanssia Teille -teoksen osista. Näimme myös Reijo Kelan videopäiväkirjan 1999, jossa käydään läpi muun muassa hänen sairastumisensa kampylobakteerin aiheuttamaan reumaattiseen niveltulehdukseen. Sen jälkeen Kela ei pitkään aikaan voinut tanssia, mutta nyt, 60-vuotisjuhlansa kynnyksellä, hän tulkitsee viettelevän ja notkeutta vaativan soolon pukeutuneena punaisiin kokotrikoisiin.
”Miltä tuntuu tanssia tuota nyt?”, kysyn häneltä.
”Erilaiselta”, Kela vastaa ja naurahtaa vähän hämillisenä. ”Onhan tämä rankka biisi, mutta jaksoin vaikka ei tuo jalka ihan vaivattomasti nouse.”
Reijo Kela on liikkunut lapsesta lähtien. Ensin urheillut kotona Suomussalmella, sitten kohdannut Suomen silloisen telinevoimistelun toivon, Olavi Honkasen, ja saanut parasta mahdollista opetusta kiepeissä, hypyissä ja volteissa, urheillut lisää ja 18-vuotiaana Helsingissä törmännyt moderniin tanssiin, tanssinut Raatikossa, treenannut Yhdysvalloissa modernin tanssin uudistajan, Merce Cunnighamin opetuksessa. Kansallisbalettiinkin häntä pyydettiin, mutta ei hän mennyt.
”Vapaus oli niin tärkeää. Enhän minä siellä olisi ollut vapaa.”
Ei olisi ollut, ja nyt on. Kela on ollut vapaa ilmaisemaan itseään kaikilla niillä keinoilla, mihin on kyennyt ja mitä teos on hänen mielestään vaatinut. Vaikka Kelan taide on lähtöisin tarpeesta fyysiseen ilmaisuun ja liikkeeseen, on siinä jo varhain ollut konkreettisesti mukana kaikki, mitä hän osaa: käden taidot, ihmisten kohtaaminen, yhteiskunnan havainnointi, improvisaatio ja visioiden luominen. Hän on voinut tehdä ”tiedostamatonta tutkimustaan”, kuten hän työtään nyt kuvaa. Hyvästi ooppera!
Suomenlinnan esitys on ollut tyypillistä Kelaa paikkasidonnaisuudessaan ja yllätyksellisyydessään. Se on alkanut improvisaatiolla tilanteessa, jossa Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistossa oleva Tanssia kotiin -projekti on tuonut parikymmenpäisen yleisön istumaan kotinsa tarjonneiden vieraaksi ja seuraamaan, mitä Kela mahtaa tässä tilanteessa tehdä. Sillä niin Reijo Kelan yleisö on oppinut ajattelemaan. On tämä artistinen huoneisto näine huonekaluineen, kakluuneineen, toisensa enemmän tai vähemmän tuntevat ihmiset sekä taiteilija Reijo Kela. Mistä hän mahtaa aloittaa? Mitä tästä tulee?
Minna Tawast
Lue koko artikkeli Teatteri&Tanssin numerosta 7/2012.
Etusivun kuva Elina Brotherus.
