Suomenruotsalaisella teatterikentällä muhii vahvoja erimielisyyksiä. Niitä syntyy kielikysymyksistä, taiteellisesta laadusta sekä laitosten ja ryhmien asemasta.

Suomenruotsalaisen teatterin rakenne, ohjelmisto ja estetiikka eivät eroa radikaalisti suomenkielisen enemmistön tekemästä. Valtionosuutta saavia ruotsinkielisiä teattereita on kuusi, vapaita ryhmiä kymmenkunta, ja uusia kokoonpanoja syntyy tiuhaan. Valtaosa tekijöistä työskentelee freelancereina – usein sekä ruotsiksi että suomeksi.

Svenska Teatern: Remont. Kuva Jimmy Eriksson.

Svenska Teaternia kymmenen vuotta johtaneen Johan Storgårdin mielestä ruotsinkielinen kansallisteatteri täyttää tehtävänsä: talous on vakaa, henkilötyövuodet lisääntyneet ja talo remontoitu vastaamaan paremmin teatterin tarpeita.

”Laajaan ohjelmistoomme kuuluu uutta draamaa, klassikoita, musiikkiteatteria sekä lasten- ja nuortenteatteria. Pyrin luomaan olosuhteet teatterille, joka kiinnostaa sekä tekijöitään että yleisöä”, Storgård sanoo.

”Kun ruotsinkielinen produktio vetää porukkaa, se palvelee koko kenttää”, Lilla Teaternin johtaja Pekka Strang toteaa viitaten Svenska Teaternin katsomot täyttäneeseen Kristina från Duvemala -musikaaliin.

Kaikilta ei heru ylisanoja. Helsingin Juhlaviikkojen johtajan, ohjaaja Erik Söderblomin mukaan produktio ei loppujen lopuksi ole suomenruotsalaista teatteria.

”Jos Kansallisteatteri tekee virolaisen musikaalin, jossa puolet porukasta on virolaisia, pidettäisiinkö sitä suomalaisena esityksenä?”

Monen mielestä laitosteattereiden pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä ryhmien kanssa. Lillanin johtaja Pekka Strang kohtaa tämän todellisuuden arjessaan Hän sanoo, että vastakkainasettelu ryhmien ja laitosten välillä tuntuu vanhalta.

”Joskus ryhmät lähestyvät valmiin paketin kanssa ja haluavat vain rahaa. Se ei ole aitoa yhteistyötä ja tuskin sitä, mitä opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittajana haluaa. Eivät laitokset voi laiminlyödä tehtäväänsä palvellakseen ryhmiä”, kommentoi Strang.

Erik Söderblomin mielestä niin tilojen kuin rahankin puute kertoo aiempien sukupolvien strategisista virheistä. Teatterin laitoskeskeisyys kuvastaa hänen mielestään suomalaisen kulttuurin taipumusta poteroitumiseen.

”Laitoksesta tulee väistämättä linnake. Saavutetuista eduista kiinni pitäminen on taakse jäänyttä aikaa.”

Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäntyön professorin Dick Idmanin mielestä vapaan kentän kasvu osoittaa, että tarvetta on muunlaisellekin ohjelmistolle kuin laitosten tarjoamalle.

”Ilman ryhmiä olisi aika köyhää”, hän toteaa.

Söderblomin mielestä ruotsinkielisten laitosteattereiden ohjelmisto ei juuri eroa suomenkielisten ohjelmistosta.

”Sen pitäisi poiketa! Ruotsinkielisen teatterin pitäisi puolustaa olemassaoloaan olemalla taiteellisesti niin laadukasta, että valveutunut yleisö hakeutuu katsomaan sitä”, Söderblom vaatii.

Lue Aino Salosen artikkeli kokonaisuudessaan Teatteri&Tanssi-lehdestä 6/2012.

Etusivun kuvassa Erik Söderblom.