Koreografi Susanna Leinonen pohtii uutta yhteistyötään miehensä kanssa, kokee hurmion hetkiä, miettii, miten tanssittaisi laatikkoa ja ajattelee välillä, että perseestä koko homma.
”Seison pimeässä. Hitaasti nouseva valon kajo luo aavemaisen tunnelman. Ilma täyttyy rytmikkäästä huminasta. Viereeni ilmestyy tumma hahmo, joka katoaa lähes saman tien. Olen pelottavan rauhallinen. Päässä kuitenkin raksuttaa villisti. Käyn läpi vaihtoehtoni: ehdin vielä venytellä tai kerrata askeleet. En tee kumpaakaan, seison vain paikallani.
Muutama tahti ennen merkkiäni sydämeni alkaa yhtäkkiä hakata ja vatsasta vihlaisee. Lähden hiipimään näyttämölle, Tuntuu hassulta, ettei yleisö todellakaan näe minua, vaikka näyttömällä on suhteellisen paljon valoa. Näen kuitenkin itse katsomoon ja lähes tuhatpäisen yleisön. Menen kyykkyyn lattiassa näkyvälle merkilleni ja luen nopean rukouksen, jotta muistaisin kaiken ja olisin hyvä.
Odotellessani musiikkimerkkinäni sydän hakkaa yhä lujemmin. Hetken tuntuu siltä, että pyörryn. Lähden rullaamaan ylös. Kädet ja jalat tärisevät niin paljon, että pelkään kaatuvani. Joudun pitämään itselleni nopean puhuttelun: Nyt rauhoitut!! Hengitä ja keskity vain musiikkiin ja nauti.
Olen ollut viimeksi näyttämöllä lähes kolme vuotta sitten. Sinä aikana olen luonut kaksi uutta teosta sekä saanut lapsen. Koreografina, tanssijana ja äitinä olen pikku hiljaa oppinut tavan jaksottaa työtä. Projektit menevät nykyään paljolti päällekkäin eikä niitä voi työstää jatkuvasti samalla intensiteetillä. Työskentelen siis katastrofi kerrallaan –mentaliteetilla.”
Lue Teatteri&Tanssi-lehden 5-numerosta, mitä koreografi Susanna Leinonen kirjoittaa työstään, Sokea mieli –teoksesta sekä valmisteilla olevasta Romeo & Julia –teoksesta.
