Ohjaajan työnkuva on pitkään ollut murroksessa yhä itsenäisemmän näyttelijäihanteen myötä. Teatterin tekeminen on silti harvoin demokraattista. Kenen ääni esityksissä nyt kuuluu?
Kristian Smedsin ohjaama Kirsikkapuisto oli liettualaisella kesämökillä näyttelijöiden kanssa toteutettu työpaja, josta lopulta kasvoi dokumenttielokuva ja esityskin. Kuva Ville Hyvönen.
.
Vaikka diktaattorimaisesta ohjaustyylistä on luovuttu monissa maissa, autoritäärisiä ohjaajia on erityisesti venäläisessä traditiossa, jossa kaikki ohjaajat edelleen kehittyvät mestari–kisälli-suhteessa.
Kaikkihan muistamme legendan, jota kerrotaan Taganka-teatterin ohjaajasta Juri Ljubimovista. Hän ohjasi vielä yleisöesityksissäkin katsomon takaosassa heiluttaen taskulamppuaan punaisin ja vihrein värivaihdoin.
Kerrotaan myös, miten hän päätti vasta esityksen alkamishetken kynnyksellä, kuka Sonjan roolin harjoitelleista sinä iltana astuisi näyttämölle. Kaikki Sonjat odottivat pukuhuoneissaan pukeutuneina, kammattuina ja meikattuina.
Silti venäläiset näyttelijät rakastivat ohjaajaansa, ja kaikki halusivat kuitenkin tulla mukaan hänen produktioihinsa.
Perintö on siirtynyt seuravaallekin sukupolvelle. Meillä Suomessa ohjaamisen traditio ei pääasiassa perustu näyttelijän alistamiseen, vaikka autoritäärisiä ohjaajia löytyykin pitkä rivi. Jouko Turkan yhteydessä on puhuttu alistamisestakin.
Teatteriin on syntynyt lukuisia yhteistyömalleja, joissa työryhmän sisäinen työnjako ratkaisee vastuun ja vapauden keskinäiset suhteet. Mikä on ohjaajan rooli silloin, kun näyttelijä tiedostaa yhä selkeämmin oman luovuutensa rajattomuuden – tai rajat?
Ohjaajan asemasta keskustelemassa TeaKin professori Esa Kirkkopelto ja ohjaajantyön lehtori Minna Harjuniemi sekä ohjaajat Riko Saatsi, Janne Saarakkala ja Kristian Smeds.
Lue Kirsikka Moringin artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdestä 4/2012.
Etusivun kuva Minna Harjuniemen ohjaamasta Hamartia-teoksesta. Kuva Ruusu Hulmi.
