Taiteilijan erityisrooli nousee esiin aina, kun puhutaan kulttuuripolitiikasta ja rahasta. Moni on sitä mieltä, että taiteilijuutta on tuettava ja ylläpidettävä eri tavoin kuin muita ammatti-identiteettejä, että se ei ole vain ammattiopintojen ja työpaikan summa. Taiteilija-kuvaan liittyy tiukasti myös se, mitä taiteelta ja taiteilijoilta odotamme. Pitääkö heidän tarjota meille pohdittuja näkemyksiä ja avartavia maailmankuvia?

Kysyimme kolmelta taiteilijalta neljä kysymystä aiheesta.
1. Miten sinusta tuli taiteilija?

2. Oliko kasvuympäristölläsi merkitystä? Minkälaista?

3. Onko taiteilijalla oltava kutsumus?

4. Mikä on taiteesi kotikenttä, ja onko sinulla tarvetta laajentaa sitä?

Thomas Freundlich
Koreografi, tanssija, Loikka-festivaalin taiteellinen johtaja

1. Jos yksi varhainen avainhetki pitäisi valita, se olisi varmaankin se, jolloin teininä onnistuin ensimmäistä kertaa rämpyttämään sähkökitarasta ilmoille blues-kompin alkeet. Musiikki oli minulle se ensimmäinen oma taiteellinen juttu, johon sukelsin täydellä fanaattisuudella. Ala-asteen näytelmäkerhoissa ynnä muissa puuhasteluissa olin toki pyörinyt niin kauan kuin muistan. Vaikka en olisi parikymppisenä innostunut tanssista, olisin luultavasti joka tapauksessa päätynyt esittävien taiteiden pariin musiikin, teatterin tai näyttämösuunnittelun piirissä.
2. Kasvuympäristölläni oli varmasti merkitystä. Lapsena kotona musiikki oli jatkuvasti läsnä, ja meillä luettiin paljon. Molemmat näistä ovat edelleen keskeinen osa elämääni ja tekemistäni. Sinänsä huvittavaa nykyisen työnkuvan kannalta on, että urheilussa olin aivan onneton, se nörtti joka aina viimeisenä valittiin pesisjoukkueen jaossa.
Oma merkityksensä oli myös sillä, että siskoni Johanna Freundlich – nykyään ansioitunut ohjaaja – oli jo nuorena innostunut teatterista ja narutti minutkin mukaan erilaisiin projekteihinsa. Muusikon tuolilta oli lyhyt loikka näyttämön puolelle. Yksi asia vie toiseen, ja samalla tutkimusretkellä ollaan edelleen…

Anni Ojanen
Teatteriohjaaja
3. Uskon, että jaksaakseen esittää fundamentaalisia kysymyksiä, kyetäkseen aloittamaan aina alusta, voidakseen antaa kaikkensa, tehdäkseen järjettömän pitkiä työpäiviä ja kestääkseen jatkuvaa taloudellista epävarmuutta sekä työn ja yksityiselämän välisen rajan häilymistä on suhteen työhön oltava väistämättä toisenlainen kuin monissa muissa ammateissa.

En tee tätä työtä ansaitakseni rahaa, se on toissijaista. Työskentelen ymmärtääkseni paremmin itseäni ja maailmaa. Ja päästäkseni lähelle ihmettä, kuten J.D. Salinger kirjoittaa

Franny ja Zooey -teoksessaan: ”An artist´s only concern is to shoot for some kind of perfection, and on his own terms, not anyone else´s.”


4. Koen tämänhetkiseksi kotikentäkseni Helsingin. Miellän itseni ennen kaikkea helsinkiläiseksi, kaupunkilaiseksi – ja vasta sitten suomalaiseksi. Ymmärrän jotenkuten sitä kontekstia ja kulttuuria joka täällä on.

Kotikenttää olisi mielenkiintoista laajentaa muualle Eurooppaan. Mutta suunnitellessani tällä hetkellä esitystä Riikaan, Latviaan, huomaan törmäävääni jatkuvasti kysymykseen tulevan esityksen kontekstista. Miksi minä teen täällä näille ihmisille? Keitä he ovat? Mikä on tämän maan/ kaupungin historia? Mitä täällä on aikaisemmin tehty? Millainen historia tällä teatterilla on?

Kysymykset nousevat esiin huomattavasti polttavampina kuin toimiessani Helsingissä. Ja kuitenkin näitä kysymyksiä pitäisi ajatella aina. Ehkä tässä on suurin haasteeni ulkomailla toimimisen kanssa – mikä samalla voi auttaa tarkentamaan ajatteluani myös toimiessani täällä.
Jouni Ruuth
Sirkustaiteilija, jonglööri


3. En keksi perustelua, miksi olisi oltava kutsumus. Oma kokemukseni on, että sattuma vie näihin hommiin – yleensä. Tietenkin tekemään päästyään voi kokea, että nyt on laitettava sanomaa tai merkitystä tähän kaikkeen. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Riittää, kun tunkee sormensa olutpulloon ja nousee seisomaan sen varassa yhdelle kädelle niin siinä on sirkusartisti. Jonkun hämmentävän taidon esittäminen ei vaadi kutsumusta, vaan lähinnä olosuhteet sen kehittämiseen. Väittäisin tämän koskevan kaikkea taidetta. Ensin on oltava halu maalata tai tehdä akrobatiaa, soittaa musiikkia, mutta esimerkiksi poliittisen musiikin esittäminen voi tietenkin olla myös kutsumuksellista. Ei sen pakko ole mennä niin kuin minä tämän näen.

4.Kotikenttänäni pidän Helsinkiä ja aika pitkälti eteläistä Suomea. Jollakin tavoin myös Norjan Oslo ja nyt keväällä muutama muu norjalainen paikkakunta ovat merkittäviä, mutta Helsinki on oleellisin. Vanhat kotiseudut, Lahti ja Porvoo, ovat olleet tärkeitä, mutta niiden merkitys on vähentynyt viime aikoina. Mainituista kaupungeista tunnen kollegoja ja homma toimii; voin myös luottaa puheeseen. Muutama vuosi sitten Ranskassa tuli välillä sellainen olo, että kaikkea kyllä sanotaan tehtävän, mutta tuskin mitään tapahtuu. En tunne tarvetta laajentaa tätä maailmaani, olen aika nurkkakuntainen ja tyytyväinen, siellä missä jo olen.
Lue koko haastattelu Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 3/2012.