Suomen ja Venäjän presidentinvaalikevät panee kysymään, millä motiiveilla kulttuuriväki osallistui näkyvästi vaalikampanjointiin. Aiheesta keskustelemassa päätoimittajat Minna Tawast ja Annukka Ruuskanen.

Annukka Ruuskanen: Kommentoidessaan Venäjän presidentin vaaleja (HS 29.2.) kirjailija Edvard Radzinski totesi, että kansan enemmistö ei ole kiinnostunut vapaudesta vaan tasa-arvosta. Jos uskomme tähän, tulisiko omaa presidentinvaalikampanjaamme ja taiteilijoiden vahvaa mukaan lähtemistä siihen tulkita siten, että myös suomalaisille taiteilijoille tasa-arvo on vapautta tärkeämpää? Pekka Haaviston kampanjahan oli monella tavalla tasa-arvokampanja. Ja toisaalta ajattelen, että sitoutuminen kehen tahansa poliitikkoon on eräänlaista luopumista vapaudesta.

Minna Tawast: En pidä taiteilijoiden Haaviston kampanjaan osallistumista vielä kovin vahvana merkkinä sitoutumisesta politiikkaan. Kyyninen huomautus on, että Haaviston kampanja edusti humaaneja arvoja, joiden takana kulttuuri-ihmisten on yleensä helppo seistä. Kaikkihan ovat hyvän puolella pahaa vastaan. Arkinen politiikan teko on sitten konkreettisia valintoja – usein tilanteissa, joissa jako hyvään ja pahaan ei ole selkeä: tästä budjettineuvottelut on hyvä esimerkki. Luulen, että monikaan meistä ei tulisi niistä neuvotteluista entisenlaisena ulos.

AR: Haavistolaisessa liikehdinnässä oli mukana vahvasti tunteellista yhteisöllisyyden kaipuuta, jossa ilmeni sukulaisuutta vaikkapa 1960-luvun hippiliikkeeseen. Sekin vastusti sotaa ja kapinoi keskiluokkaisia ja konservatiivisia arvoja vastaan. Myös Haaviston kannatusjoukkojen keskeisiä ihanteita olivat suvaitsevaisuus ja protesti vallinnutta seksuaalinormistoa vastaan. Arvoajattelun rinnalla ihmisille vähintään yhtä vahva vaikutin tuntui olevan toimiminen yhdessä, tunne siitä, että voi pitkästä aikaa kuulua johonkin toisten kanssa. Tällainen henki poliittisesta toiminnasta on viime aikoina lähes tyystin puuttunut.

MT: Yhteisöllisyyden kaipuu tuntuu olevan aitoa. En vai ole varma, ollaanko aina valmiita maksamaan sen hinta. Yhteisössä oleminen ja täydellinen vapaus eivät onnistu yhtä aikaa.

HS:n juttusarjassa venäläinen rocktähti Juri Shevtshuk kertoi (HS 28.2.), kuinka sivistynyt nuoriso aiemmin harrasti rockia, nyt politiikkaa. Voisiko Suomessa käydä näin? Mitä pitäisi tapahtua, että politiikasta tulisi seksikästä? Katastrofi? Se vapauden menetys? Luulen, että kulttuuriväki ei lähde suureen yhteiseen liikkeeseen, ennen kuin tarpeeksi merkittävät perusedut ovat uhattuina. Silloin valmius poliittisen liikkeen vaatimiin kompromisseihin on suurempi.

AR: Venäjällä vastakkain asettelu myös kulttuuriväen keskuudessa on vahva, sellainen saa yleensä ihmiset aktivoitumaan. Venäjällä on valtava määrä taiteilijoita, jotka toimivat todella marginaalissa suhteessa vaikkapa suomalaiseen tilanteeseen. Putinin kampanjaan taas osallistui paljon huipulle päässeitä kulttuuri-ihmisiä ja merkittävien taidelaitosten johtajia. Tällainen asetelma panee väkisinkin kysymään, ovatko he mukana vilpittömästä halustaan.

Suomessa taiteilijoiden ja kulttuuriväen suhde valtaan ja valtaapitäviin elää jopa hupaisassa ambivalenssissa. Kovaääninen kriittisyys istuvaa presidenttiä kohtaan nielaistaan sujuvasti, kun taiteilija saa postiluukustaan kutsun vaikkapa linnan juhliin. Ihminen on ihminen, ja egoa voiteleva näyttäytyminen ajaa usein kepeästi yli periaatteista. Ja tästähän on kautta aikojen syntynyt koko joukko myös hyvää taidetta, kuten draamaa.

MT: Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa linnan juhlista kieltäytyminen herättää kysymyksen, mihin juhliin kieltäytyjä suostuisi menemään? Onko hän demokraattisesti valittuja vallanpitäjiä vastaan vai demokratiaa vastaan? Ketkä siellä ovat niitä, joiden kanssa ei voi kilistää? Venäjällä valtiollisen taide-eliitin huipulle ei nousta kritisoimalla. Putinin juhliin ei toisinajattelijoita kutsuta – toisin kuin meillä.
Annukka Ruuskanen ja Minna Tawast