Pasi Lampela on ohjannut Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunun Tampereen Työväen Teatteriin, jonka ohjelmistossa se on tänä keväänä. Lampela avaa tekstissään, mikä modernissa klassikossa häntä kiehtoo.
1.
Tennessee Williams loi näytelmänsä A streetcar named desire, eli Viettelyksen vaunu The Poker night -nimisen pienoisdraaman ympärille. Häntä inspiroivat kokemukset New Orleansin värikkäästä elämänmenosta, erityisesti kaksi raitiovaunulinjaa: Desire ja Cemetery. Muutamaa vuotta aiemmin natseja Lontooseen paennut Sigmund Freud oli kehitellyt lähestyvän maailmansodan varjossa ajatusta kahdesta ihmistä ja ihmiskuntaa koettelevasta voimasta, rakkauden- ja kuolemanvietistä, Eroksesta ja Thanatoksesta. Näiden voimien kamppailusta on kysymys myös Viettelyksen vaunussa.
Williams oli tehnyt läpimurtonsa näytelmällä Lasinen eläintarha, mutta vasta Viettelyksen vaunu teki hänestä sen jättiläisen jollaisena me hänet tunnemme. Kantaesityksen Broadwaylla ohjasi legendaarinen Elia Kazan 1947. Kazanin löytö, tuntematon nuori mies nimeltään Marlon Brando, näytteli itsensä välittömästi teatteri- ja filmihistoriaan. Näin kävi siitä huolimatta että niin Kazanin kuin Williamsin mielestä nuori näyttelijä hairahtui kosiskelemaan yleisöä. Hän keräili helppoja irtopisteitä Blanchen esittäjän Jessica Tandyn kustannuksella. Tämä verotti esityksen draamallista vaikuttavuutta, Blanchen kohtalon koskettavuutta. Williams toivoi että jos Viettelyksen vaunua vielä joskus jossain esitettäisiin, pääroolien herkkä balanssi toteutuisi ilman että valtataistelun kiihkeydestä ja eroottisesta latingista jouduttaisiin tinkimään.
On kiinnostavaa verrata Viettelyksen vaunua sodanjälkeiseen eurooppalaiseen draamaan. Euroopassa teatteri nousi kirjaimellisesti raunioista, holokaustin aaveiden keskeltä. Ihmisen pahuus oli osoittautunut niin mielipuoliseksi, ettei absurdismin synty tunnu mitenkään absurdilta. Ihminen on mieletön, maailma on mieletön, se ei jää epäselväksi Ionescon tai Beckettin näytelmiä lukiessa. Ranska oli miehitetty maa. Monet erehtyivät yhteistyöhön natsien kanssa samaan aikaan kun jotkut toimivat maanalaisessa vastarintaliikkeessä. Tätä taustaa vasten Sartren ja Camus`n filosofiset pohdinnat valinnoista ja vastuusta tuntuvat hyvin ymmärrettäviltä.
Brittien saarilta nousi John Osbornen kaltaisia vihaisia nuoria miehiä ”keittiörealismeineen” ja sosiaalisine umpikujineen.
Viettelyksen vaunun miehet ovat taistelleet samassa joukko-osastossa ja päätyneet sodan jälkeen samaan keilajoukkueeseen ja töihin samaan tehtaaseen. Mutta: eurooppalaisesta angstista ei ole tietoakaan. Päinvastoin, sodan voittajien itsevarmuus ja syvä usko Amerikan Yhdysvaltoihin maailman parhaana maana, on suorastaan liikuttavaa. Sen uskon myrkytti vasta Vietnamin sota.
Tässä maisemassa, hikisessä New Orleansin kesässä ajelehtii Blanche DuBois. Hän on viimeinen välähdys Etelän kadotetusta loistosta. Verikoe paljastaisi varmasti huolestuttavan määrän promilleja, mutta myös enemmän kuin pisaran neiti Julieta ja lady Chatterleytä. Menetettyään opettajan työnsä, kotitilansa ja maineensa hän etsii turvaa, viimeistä mahdollisuutta pelastua siltä Eroksen ja Thanatoksen taistelulta, jota käydään hänen sielustaan ja ruumiistaan.
Turva osoittautuu pettäväksi.
2.
Thomas Lanier Williams syntyi 1911 Mississippissä, mistä perhe myöhemmin muutti St. Louisiin. Isä toimi kenkäyhtiön palveluksessa ja joutui työnsä vuoksi matkustelemaan paljon. Hän oli viinaan ja naisiin menevä mies, jolle pojan sairastelu ja rakkaus kirjallisuuteen näyttäytyivät yhtälaisina heikkouden merkkeinä. Poika oli ”sissy”, ja häpeäksi isälleen. Neuroottiseksi kuvailtu äiti luki lapsilleen mielellään ääneen, erityisesti Dickensiä.
Yhdessä siskonsa Rosen kanssa nuori Williams pakeni perhehelvettiä mielikuvitusmaailmojen rajattomuuteen. Niistä maailmoista ei herkkä ja haavoittuva Rose päässyt takaisin; hänet diagnosoitiin skitsofreenikoksi. Kun Rose alkoi puhua alttarikynttilöillä masturboinnista, äiti päätti sulkea tyttärensä suun lopullisesti järjestämällä hänet lobotomialeikkaukseen.
Rosen kohtalo kummitteli Williamsille koko hänen loppuelämänsä. Hän pelkäsi sairastuvansa itsekin. Rosen kohtalon hän ikuisti läpimurtonäytelmässään Lasinen eläintarha. Kuten näytelmän nuori runoilijanalku, Williams tiesi että hänen olisi voitettava syyllisyytensä ja pystyttävä hylkäämään äitinsä ja siskonsa päästäkseen toteuttamaan kutsumustaan kirjailijana. Oli siis toimittava kuin isä, jota poika oli aina vieroksunut.
Menestyttyään Williams jakoi tekijänpalkkiotulot äitinsä kanssa ja pystyi kustantamaan Roselle parempia hoitopaikkoja.
Ennen läpimurtoaan Williams elätti itsensä hanttihommilla ja kirjoitti harrastajateatterille ajan hengen mukaisia poliittisia melodraamoja. Ne eivät ole jääneet elämään. Vaikea on kuvitella mihin Tsehovia ja D. H. Lawrenceä ihaillut homoseksuaali taiteilija olisi Yhdysvalloissa 30-luvulla, tai myöhemminkään, tarvinnut Marxia ymmärtääkseen heikompiosaisten sortoa tai sosiaalisen ulossulkemisen periaatteita.
Yleistäen voisi sanoa että Williamsin henkilöt raivoavat modernin maailman yhdenmukaistamispyrkimyksiä vastaan. He tavoittelevat vapautta määritellä omat totuutensa. He luovat jatkuvaa fiktiota itsestään. Joskus tuo fiktio merkitsee turvapaikkaa armottomassa maailmassa, joskus itsepetosta ja suoranaisia harhoja. Kaupan, sodan ja teknologian maailmassa he kuvittelevat romantikkojen tyyliin arkisen yhteiskuntaelämän tuolle puolen korkeampia totuuksia, joita heidän on inhimillisyytensä nimissä velvollisuus etsiä. Usein totuuksia ei löydy, tai ne osoittautuvat joksikin muuksi kuin piti, ja se henkinen, fyysinen ja eksistentiaalinen eristys, jonka sisältä he yrittävät löytää tietä ulos, sulkee heidät sisäänsä entistä peruuttamattomammin.
Williamsia on syytetty melodramaatikoksi ja rappion romantisoijaksi. Hänen parhaissa töissään henkilökohtaisten tilintekojen rehellisyys puhkoo kaikki melodraaman ja romantisoinnin kuplat.
3.
Blanche DuBois on yksi draamahistorian upeimmista ja ristiriitaisimmista rooleista. Usein Blanche tulkitaan näytelmän alusta lähtien niin lepattavaksi, pelokkaaksi ja omiin harhoihinsa eksyneeksi ettei esityksiin synny aitoa jännitettä. Jos Viettelyksen vaunun lukee ennakkoluulottomasti, on helppo havaita että Blanche on paljon muutakin kuin itsestäänselvä uhri. Degeneroituneen perheen historia on vahingoittanut häntä enemmän kuin nuorempaa siskoa Stellaa. Stella näyttää kykenevän normaaliin elämään välttämättömine kompromisseineen. Blanche on nähnyt liian nuorena liian paljon kärsimystä ja kuolemaa, ja joutunut kantamaan vastuuta suvun plantaasista liian yksin. Hän on mennyt naimisiin 16-vuotiaana ja löytänyt nuoren aviomiehensä sängystä toisen miehen kanssa. Miehen päädyttyä itsemurhaan on Blanchen kokemus rakkaudesta ja seksuaalisuudesta vääristynyt lopullisesti – sillä seurauksella että hän on lopulta sekaantunut teini-ikäiseen oppilaaseensa.
Syyllisyys nuoren aviomiehen kuolemasta riivaa häntä yhä. Alkoholi ei lääkitse hänen ahdistustaan.
Silti Blanche on Viettelyksen vaunussa se jolla on elämästä korkeampia käsityksiä. Hän on lukenut, hän ymmärtää että ilman henkisiä arvoja mikään ei loppujen lopuksi erota ihmistä eläimestä. Hän ei ole ei-toivottu vieras ainoastaan siksi että Stella odottaa vauvaa ja elämä vaatimattomassa kaksiossa käy ahtaaksi. Kysymys on ennen kaikkea siitä että älyllisesti ylivoimaisena ja seksuaalisesti latautuneena Blanche muodostaa todellisen uhan valtapiiriäään varjelevalle Stanleylle.
Blanchen retoriikka vanhanaikaisista ihanteista on tulkittu usein neuroottiseksi tekopyhyydeksi. Pikemminkin se on kohtelias tapa pelata aikaa Mitchin kanssa. Mitchissä Blanche näkee mahdollisuuden pelastautua menneisyydeltä. Hän yrittää paeta omaa itseään ja kaikkia niitä tuhoavia voimia, joiden valtaan hän on joutunut. Mitch vaikuttaa hyvältä ja turvalliselta mieheltä, vaikka – tai juuri siksi että – häntä kohtaan Blanche ei tunne seksuaalista vetoa.
Stanley voittaa valtataistelun raa´alla voimalla. Voiton hinnaksi ei koidu ainostaan Blanchen mielenterveys, vaan myös Stanleyn ja Stellan avioliitto.
Hyvin ei käynyt Williamsillekaan; hän tukehtui lääkepurkin korkkiin yksinäisessä hotellihuoneessa 1983, addiktoituneena ja alkoholisoituneena. Olen usein miettinyt miksi kirjailija, joka kykeni niin ilmiömäisellä tavalla havainnoimaan inhimillistä psykologiaa näytelmiensä henkilöiden kautta, ei osannut auttaa itseään.
Blow out your candles, Tennessee – and so good-bye…
Pasi Lampela
näytelmäkirjailija ja ohjaaja
