Luokkakokous

Miltä nykyaika näyttää uransa alussa olevien näytelmäkirjailijoiden silmin? Mikä on heidän suhteensa kirjoittamiseen ja ohjaamiseen, aiheeseen ja muotoon? Elävätkö he kotimaisen draaman kultakautta?
Jussi Moila, Veikko Nuutinen ja Saara Turunen keskustelevat suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ja kirjoittajan työstä.

Jussi Moila, Veikko Nuutinen ja Saara Turunen ovat työskennelleet viime aikoina tiiviisti ja olleet paljon näkyvissä. Kolmikolla on paljon yhteistä. Kaikki ovat kotoisin Itä-Suomesta, ja jokainen pääsi ensimmäisellä yrittämällä opiskelemaan Teatterikorkeakouluun dramaturgeiksi vuonna 2003. He kutsuvat itseään mieluummin näytelmäkirjailijoiksi kuin dramaatikoiksi, koska ”draamalla on vanhahtava ja muotoon sidottu kaiku”.

Veikko Nuutinen (takana), Jussi Moila ja Saara Turunen.
Kuva Heini Lehväslaiho

Teatterikouluun heidät ajoi kiinnostus kirjoittamiseen, ei niinkään teatteri. Silti tällä hetkellä nimenomaan teatterille kirjoittaminen kiehtoo kaikkia, koska pelikenttä on avoin uudistuksille.

Vapaus, vapaus, vapaus

Veikko Nuutinen:
Opiskelin vuoden Joensuun yliopistossa filosofiaa, taidehistoriaa ja kirjallisuutta, mutta pitkästyin. Siellä oltiin kyllä oikeiden asioiden äärellä, mutta lähestymistapa tuntui väärältä. Kaipasin konkretiaa. Tuntui, että teatterin kautta pääsee lähemmäksi kiinnostavia kysymyksiä. Olin silloin kiinnostunut taiteista laajasti ja seurannut teatteriakin jonkin aikaa. Kävin Kajaanissa katsomassa Kristian Smedsin ohjauksen Huutavan ääni korvessa ja tajusin, että teatteri voi olla tuollaistakin. Varsinkin esityksen päättävä ”neekerikysymystä” käsittelevä monologi oli avaava.

Jussi Moila:
Smedsin tulo Kajaaniin 2000-luvun alussa oli Itä-Suomessa iso juttu. Ei siitä nyt jäähallissa puhuttu, mutta kulttuuripiireissä kylläkin. Haastattelin Smedsiä Joensuun Ylioppilaslehteen, se oli inspiroivaa. Opiskelin kolme vuotta psykologiaa, ja haaveilin tulevani kirjailijaksi. Olin kirjoittanut ensimmäisen romaanini jo yläasteella, runojani oli julkaistu antologioissa ja olin vakavissani kirjoittamisen suhteen. Teatterikoulussa proosa ja runous jäivät, ja näytelmästä alkoi tulla se kirjoitusmuoto, jonka halusin ottaa haltuun.

Saara Turunen:
Lähdin Joensuusta Helsinkiin Kallion lukioon jo 15-vuotiaana. En pitänyt maaseudusta. Olin kiinnostunut nimenomaan kirjoittamisesta, ja menin silloiseen Stadiaan opiskelemaan tv- ja elokuvakäsikirjoittamista, mutta touhu tuntui liian epämääräiseltä ja kaupalliselta. Minulle selvisi, että Teatterikorkeakoulussa voi runoilla vapaammin, ja pyrin sinne.

Nuutinen:
Vaikka muukin kirjoittaminen kiinnostaa, nyt teatteriin kirjoittaminen houkuttaa eniten. Tuntuu, että teatterissa olen vapaampi kuin joillain muilla foorumeilla kuten tv:ssä ja elokuvassa, koska ne ovat aika konventionaalisia.

Moila:
Näytelmä on kiinnostavaa, koska se on ollut niin pitkään sidottu realismiin, eikä sitä ole modernisoitu vielä juuri lainkaan. Veikko ja Saara ovat esimerkkejä kirjailijoista, jotka ovat uudistaneet näytelmää sekä sisällöllisesti että muodon suhteen. he ovat ottaneet rohkeasti käsittelyyn uusia muotoja ja tehneet esityksellisiä tekstejä uusista lähtökohdista.

Kun tv ja elokuvat ovat ottaneet draaman haltuunsa, näytelmä ei ole enää itsestään selvästi mitään. Tästä seuraa, että se voi periaatteessa olla mitä tahansa. Heiner Müller uudisti näytelmää Saksassa jo aikoja sitten, mutta Suomessa sitä ei varsinaisesti vielä ole tapahtunut. Hyviäkin tekstejä on tehty, mutta hyvän näytelmän idea on ollut sama 50-vuotta.

Nuutinen:
Ongelma on muodon tasolla. Esillä on kiinnostavia aiheita, mutta tekstien muoto ei ole mielenkiintoinen.

Lue Eeva Kempin tekemä haastattelu kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 8/2011.