Katja Krohn ohjaa parhaillaan Suomen Kansallisteatteriin uusinta näytelmäänsä Pikkujättiläinen. Näytelmän peruslähtökohta on länsimaisen ihmisen vastuu ympäristöstään, tuhovoimastaan ja kyvystään manipuloida luontoa hyvien aikomusten nimissä. Mitä meidän on oikeus tieteen nimissä tehdä? Missä kulkee moraalin raja? Onko yksilön valinnoilla lopulta mitään merkitystä? Vai onko juuri niillä merkitystä?

Pikkujättiläinen on Katja Krohnin (toinen oik.) uutuusteos, joka pohtii yksilön valintojen merkitystä ja moraalia. Harjoituksissa Karoliina Niskanen, Wanda Dubiel ja Jukka-Pekka Palo.
Kuva Tuomo Manninen.

Suuria kysymyksiä, jotka Krohnin näytelmässä nousevat esiin ihmissuhteiden solmukohdissa. Äidinvaistonsa ammatillisen kunnianhimon alle haudannut molekyylibiologi Kristiina ja hänen 17-vuotias poikansa Markus ajautuvat törmäyskurssille, kun äidille tarjoutuu tilaisuus kaupallistaa osaamisensa, ja poika kiinnostuu ympäristöaktivismista.

Mistä sait idean näytelmään?

”Vuonna 2006 ihmiset heräsivät hetkeksi kollektiiviseen kirkasnäköisyyteen ilmastonmuutoksen seurauksista. Aikalaiskokemus oli, että elämme maailmanlopun aikoja. Bakkanaalien laskun suuruus paljastui olevan yhtä järjettömissä mittasuhteissa kuin käynnissä olevat bileet. Hintana oli koko maapallo. Pohdin miksi nykyihminen, jolla vaurauden lisäksi on valtava määrä tietoa historiasta, tieteistä, psykologiasta, on täysin vailla vaikutusvaltaa suurten asioiden edessä. Tiedostavuutemme ja sivistyneisyytemme ei ole tehnyt meistä viisaita. Kierrämme turisteina maapallon ympäri, mutta hahmotamme maailmamme kauppalan kokoisena. Päivittelemme asioiden tilaa ja sitten jatkamme elämämme.”

”Sain idean päähenkilöstä, jonka henkilökohtaisessa kysymyksenasettelussa kiteytyi kokemukseni. Halusin kirjoittaa tiedenaisesta, joka narsistisen harhan vallassa luulee ratkaisevansa keksinnöllään elämäntapamme aiheuttamat ongelmat, kompastuen omiin infantiileihin tarpeisiinsa. Hän kuvittelee näkevänsä kauas, vaikka ei näe edes lähelle, siis omaa toimintaansa ja sen vaikutusta poikaansa. Ajattelen, että tämä sukupolvi väistämättä nielaisee lapsensa, jollei se pysty muuttamaan elintapojaan.”

Näytelmäkirjailija alkoi tehdä taustatutkimusta ja pelästyi entistä pahemmin. Faktat olivat hyytävää luettavaa.

”Ostin Maailman tila -raportin, en nukkunut kuukausiin, luin kaiken mitä käsiini sain: tutkimuksia, tilastoja, suomalaisten ryhmittymien ja anarkistien nettisivuja. Sitten vuonna 2008 ihmiset havahtuivat talouskriisiin. Katselin ihmeissäni, kuinka nopeasti taantuma levisi koko maailmaan. Muutamassa viikossa energian ja raaka-aineiden kulutus laski jyrkästi. Vuosien valistus ei ollut saanut aikaan mitään muutosta, finanssimaailman hysteria muutti kaiken kertaheitolla.”

”Iso henkilökohtainen kysymys minulle oli, mitä tulen sanomaan lapsilleni, kun he ovat isoja. Jos tiedemiesten ennustukset pitävät paikkansa, tulee olemaan vaikea selittää itsekästä toimintaamme heille. Olisiko mahdollista vielä korjata kurssia? Harkitsin vakavasti alanvaihtoa, tuntui järjettömältä tehdä musikaalia suurelle näyttämölle ja kotona samanaikaisesti kytätä, onko yksittäinen lamppu päällä vai ei. Yritin jonkinlaista elämäntaparemonttia, mutta tosiasiassa en ole luonteeltani fanaatikko. En koe järkeväksi käyttää kaikkea energiaani rakenteiden vastustamiseen. Koko ympäristön on muututtava, ja jos se tapahtuu, on se hidas ja pitkä prosessi.”

Miten tämä tiedon hankkiminen ja pohdinta alkoi kiteytyä näytelmäksi?

”Helvetin hitaasti. Apokalyptisen pelkoni vuoksi en pystynyt pitkään aikaan kirjoittamaan. Vaikka minulla oli idea juonesta, oli näkökulmani yksitotisen valistuksellinen. Sellaisesta ei tule hyvää draamaa. Taiteilijana koen kiinnostavaksi sen, että alan ymmärtää miksi ihmiset toimivat tietyllä tavalla, ja mikä saa aikaan tietyt ilmiöt. Minua kiinnostaa kokemus asioista, ei vain faktat ja tilanteen toteaminen. Näytelmä lähti rakentumaan, kun sitä lähestyi tunteiden kautta, kehittämällä ihmisiä, jotka puolustivat omaa käsitystään elämästään. Juonen keksiminen oli hidasta, ja välillä minulla oli tolkuttoman tuskastunut olo. Pikkuhiljaa oivalluksia alkoi kertyä, ja aloin saada ideoita asioiden välisistä yhteyksistä. Parasta on, kun tekstiin alkaa muodostua kerrostuksellisuutta. Näytelmän pinnanalaisen logiikan hahmottuminen on jännittävintä ja palkitsevinta mitä tiedän.”

Lue Nina Jääskeläisen tekemä haastattelu kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 7/2011.