Viljandin teatterikorkeakoulun vastavalmistunut näyttelijäkurssi on neljän vuoden ajan paininut Fjodor Dostojveskin hillittömän kauhun paisuttaman tiiliskiven, Karamazovin veljesten kanssa Kristian Smedsin ohjauksessa. Teoksesta on otettu irti kaikki mahdollinen oman maailmanaikamme piina, syntisen riivatut ihmiset vailla moraalia, jonka uudelleen löytäminen on myöhäistä.

Estradin reunaan on levitetty banderolli – nurinpäin. Siinä lukee suurin kirjaimin suomeksi: ”Kansallisen kulttuurin puolesta”. Kapinaliike on syntynyt. Se rämisee edessämme viroksi ja venäjäksi, teatterisavuissa ja pahvihevosten raveissa. Eksistentialistinen uskon kriisi on vaihtunut kaiken tuhoamiseen ja tuhoutumiseen.

Kristian Smedsin ohjaaman esityksen taival on ollut pitkä ja painokkaasti koulutuksellinen.

Nuoret teatteriammattilaiset ovat saaneet käsiinsä soittimet viulusta moottorisahaan ja nuottitelineille pinon Smedsin laululyriikkaa sekä siitä pulppuamaan lähteneitä itse sävellettyjä ja osin myös sanoitettuja biisejä. 12Karamazovia on läpisävelletty eeppinen fresko, sieluntilaltaan ja fragmentaarisilta aihoiltaan dostojevskilainen, mutta kuvissaan suoraan tämän maailman kaduilta.

Viljandin teatterikorkeakoulusta juuri valmistunut näyttelijäkurssi työsti 12Karamazovia-esitystä Kristian Smedsinkanssa neljän vuoden ajan. Läpisävelletyn esityksen raju lataus syntyy nuoren sukupolven pitelemätttömästä energiasta.
Kuva Smeds Ensemble (harjoituskuva).

Jeesuksella oli 12 opetuslasta, niin myös Smedsillä, mutta hän ei päästä heitä viimeiselle ehtoolliselle.

Von Krahl -teatterissa Tallinnassa ensi-iltansa saanut esitys on tietoisen anarkistinen, villi ja tyylilajeissaan juuri niin vapaa kuin haluaa. Sävelmaailma vaihtelee täydestä punk-arsenaalista surumielisiin balladeihin, venäläistyylisistä romansseista Carl Orff -sitaatteihin.

Isäkapina, äitikapina ja teatterikapina valtaavat teatterin ahtaan tilan, jossa katsomo on nostettu taivaisiin. Nuoret teatterikoululaiset ovat saaneet irrotella, hikoilla verta ja kyyneleitä sekä etsiä tietään ja tulevaisuutaan Taiteilijoina.

Taide, pyhyys. Kolme koota: karnevalismi, karkeus ja karismaattisuus. Mitä ne enää merkitsevät? Mille ne rakentuvat? Viimeiset Karamazovit ovat tässä ja nyt.

Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov on myös keskuudessamme. Vai kuka se oli, joka kirveellä murhasi piispa Lallin Köyliön järven jäällä?

Patarei? Kuulinko Patarei. Se on Tallinnan parhaalla rannalla romuttuva, joitakin vuosia sitten suljettu poliittisten ja sittemmin tappajavankien kauhujen linna, jonka käytävillä tuuli narisuttaa ovia ja varjoja. Siellä lastattiin virolaisia Siperian vankijuniin.

Smedsillä ei ole helppoja kysymyksiä ja vielä vähemmän helppoja vastauksia, jos vastauksia ollenkaan. Hän kirjoittaa toisiin venäläisiin klassikoihin viittaavia tekstejä ja sitaatteja hilpeällä kynällä. Etsijällä on juhlapäivät.

Lue Kirsikka Moringin koko arvio Teatteri-lehdestä 7/2011.