Esityksen tilallisten elementtien – valot, äänet, lavastus, liikkuva kuva – painoarvo on kasvanut. Silti erityisesti äänestä ja äänen taiteesta on kirjoitettu vähän. Kimmo Modig ja Timo Heinonen pohtivat mitä on tai mitä voisi olla ääni teatterissa?
Ääni on tilallinen elementti – se on kaasumainen ja leviää kaikkialle. Se on aistimus, jota on vaikea sulkea täysin pois: Korvia ei voi laittaa kiinni, ainoastaan suunnata. Viime kädessä kehokin reagoi äänenpaineeseen.
Äänitaiteilija Kimmo Modig on
pohtinut äänen luonnetta eri taiteenlajeissa. 
”Kuvataiteessa ääni on tilallisen kokemuksen elementti. Jos haluaa tehdä tilallisen kokonaisuuden, ääni on siihen hyvä väline.” Ranskalaiset filosofit kirjoittivat 1980-luvulla paljon äänestä. Se oli hekumallinen ajattelun alue, vapaa historian painolastista. Tämä synnytti monimediallista taideajattelua sekä villejä ajatusmalleja äänestä ja sen alkuperästä.
Kuvassa Kimmo Modig.
Kuva Jani Keronen.
Sama ilmiö heijastuu Modigin mukaan myös tämän päivän äänisuunnitteluun.
”On omalla tavallaan myönteistä, että äänisuunnittelusta on niin vaikea puhua. Ei ole mitään ismejä, joihin suhteuttaa kuulemaansa. Voi liikkua aistihavaintojensa varassa ja todeta, että ääni joko täydentää esitystä tai tekee siitä sekavan. Tosin pahimmillaan myös kritiikki jää tälle mutu-tasolle.”
Tämä on yleisön kannalta vapauttavaa – se antaa luvan heittäytyä nyt-hetken kokemiseen. Kuunteleminen on läpimenemistä, tai Modigin sanoin: ”Jotta voi kuulla jotain, on mentävä äänen alueelle ja annettava äänen ympäröidä itsensä. Ääni muuttaa tai markkeeraa kokemustamme eri tilanteista, aivan kuten nuo äänet ymmärretään kunkin tilanteen kautta. Esimerkiksi soratien satunnainen rapina saattueessa voi leimata muistoani hautajaisista. Ja usein emme edes erota ääntä kokemuksen muista elementeistä.”
Perinteisen äänisuunnittelun lähtökohtana on ollut palvella tekstin ilmaisua. Modernin äänisuunnittelun keskeisinä strategioina on ollut tuoda ääni kommentoimaan tai haastamaan teoksen muita elementtejä. Tästä on liikuttu kohti teatteriteoreetikko Hans-Thies Lehmannin kuvaamaa koko teoksen musiikillistamista, teoksen mieltämistä kompositiona, jossa ääni on yksi elementti muiden joukossa, yksi orkesterin soittimista.
”Ääni on käsitteellinen työkalu siinä missä muutkin teatterin elementit”, toteaa Modig. ”Yksin se ei ole mitään. Jos haluaa kysyä, mitä ääni voi olla teatterissa, silloin täytyy kysyä, mitä teatteri voi olla teatterissa.”
Esitysteoreetikko ja dramaturgi Timo Heinonen näkee kysymyksen teatterin ja äänen suhteesta äärimmäisen kiehtovana.
Kuvassa Timo Heinonen. 
Kuva Esitystaiteen seura.
”Mannermaisen filosofian edustajien mukaan filosofian synty on kytköksissä teatteriin. Teatteri edustaa periaatteessa jotakin hyvin pelottavaa, koska se kykenee näyttämään ihmisen ja yhteisön ilmenemisen itselleen ja sisältää lisäksi dekonstruktiivisen elementin. Sama ajattelu pätee myös ääneen: Ääni tuskin koskaan jäsentyy ihmiselle täysin kielellisen tai symbolisen ulkopuolisena, koska ilmeneminen ja kieli ovat kietoutuneet toisiinsa. Toisaalta kieli itsessäänkin on pääsemättömissä esikielellisistä ulottuvuuksistaan. Esimerkiksi rytmiset tekijät, tempo, toisto tai äänen voimakkuus kykenevät purkamaan tai muuttamaan kielen merkityksiä ja kyseenalaistamaan fonen ja logoksen yhteyden, totuuden läsnäolon puhutussa sanassa.”
”Tuntuu miltei kliseiseltä sanoa, että teatterissa lähtökohtana pitäisi olla teatterin itsensä kysyminen. Mutta näin ei usein ole sen paremmin kentällä kuin koulutuksessakaan. On aivan hyvä liikunto, kun ruvetaan kysymään, voisiko teatteria tehdä niin, että lähtökohta olisi jokin muu kuin teksti, esimerkiksi ääni tai valot. Mutta tällainenkin lähtökohta on lopulta epäkiinnostava ja oireellinen. Kiinnostavampaa olisi tuoda tai tuottaa eri elementit samaan olemisen tilaan aidosti ilman ammattireviirejä, -nimikkeitä tai hierarkioita – siitä kenties voisi syntyä uudennäköistä teatteria… tai vaivaannuttavaa taidehiippailua”, toteaa Heinonen.
Innovatiiviseen, kyseenalaistavaan taiteen tekemiseen liitetään usein sana kokeellinen: kokeellinen musiikki, kokeellinen teatteri, kokeellinen musiikkiteatteri. ”Tämä on enteellistä”, toteaa Modig.
”Kuvataiteiden yhteydessä ei juurikaan käytetä sanaa kokeellinen, koska sillä alueella taiteen käsitteeseen ja käytänteisiin itsestään selvästi kuuluu jatkuva kyseenalaistaminen ja uuden etsiminen. Se, että joudutaan erikseen alleviivaamaan kokeellisuutta, kertoo paljon esimerkiksi teatterin tai musiikin lähtöoletuksista.”
Lue Minna Holkkolan artikkeli kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 7/2011.
Etusivun kuva Anu Pitkänen.
