Suzanne Osten on vihattu, rakastettu ja arvostettu ohjaaja, joka on 1970-luvulta lähtien vaatinut ja vaalinut lasten oikeutta korkeatasoiseen taiteelliseen teatteriin. Yli 40 vuotta hän on tehnyt Ruotsissa taiteellista ja kokeellista teatteria lapsiyleisölle.

Osten kuvaa itseään ohjaavaksi journalistiksi, joka tutkii yhteiskunnan ilmiöitä teatterillisin kuvin.

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka haastatteli Ostenia kesällä 2011.

”Lapsilla ei ole yhteiskunnassa valtaa, ja aikuinen tekee kaikkensa, jottei ajautuisi uudestaan lapsen asemaan. Lapsinäkökulmassa on aina kyse vallasta. Kysymys vallasta onkin tullut avaimekseni lastenteatteriin” sanoo teatteriohjaaja Suzanne Osten, 67.

”Kiinnostava aikuisten teatteri käsittelee valtaa ja sitä, mistä ei saa puhua. Saman täytyy siis koskea myös lastenteatteria, tosin hieman eri perspektiivistä. Kysymys on aina vallasta ja valtapelistä. Miten valtaa käytetään? Miten aikuinen käyttää valtaa lapseen? Lapset tietävät kyllä, että aikuiset päättävät heidän puolestaan, mutta he eivät vielä ymmärrä, että kyse on valtapelistä. Lapset kokeilevat ja testaavat valtaa. He haluavat tietää millä aikuiset vallankäyttönsä motivoivat. Vastukseksi ei riitä ’koska minä sanon niin’. Sen lapset jo tietävät.”

Uusimmassa esityksessään Uppfostrarna & De Ouppfostringsbara (2011) Suzanne Osten työryhmineen kokeilee teatterin ja keskustelemisen yhdistelmää.
Kuva Linn Sandholm.

Vuonna 2006 Susan Osten teki Unga Klara -teatterissa esityksen Babydraama. Se oli 6–12 kuukauden ikäisille vauvoille suunnattu esitys. Hän lähti liikkeelle kysymyksestä, onko ihmisessä sisäsyntyinen tarve taiteeseen?

”Uskon että meissä on myötäsyntyinen kyky lukea teatteria. Me osaamme lukea kasvoja, tunnelmia, tilanteita, ääniä ja äänensävyjä. Tämän kyvyn avulla me löydämme tien ihmisyyteen. Teatteri on kasvojen, tunteiden ja äänien peliä.”

Osten sanoo usein joutuneensa taistelemaan yhteiskunnan niin sanottua ”lapsirasismia” vastaan.

”Usein kysymys on kielestä: ’Lapsi ei ymmärrä tätä’ tai ’Tämä on liian vaikeaa kieltä lapsille’. Mutta silloin on unohdettu se miten aistit, kuvat, eleet ja tunteet rakentavat kokonaisuuden. Puhe ja kieli itsessään ovat lapselle eheyttäviä.”

Kun puhutaan yleisöpohjan laajentamisesta, Ostenin mielestä pitäisi kysyä myös milloin tarve teatteriin alkaa?

”Jos vastus on ’hyvin aikaisin’ tai ’jo syntymästä’, on kulttuuripolitiikka tehnyt päätelmänsä vääristä lähtökohdista.”

Lastenteatterin tärkeyttä puolustetaan usein sanomalla, että ”se kasvattaa uutta yleisöä teatteriin”. Tämä on kulutuskasvatusta, ei taiteen tuomista lasten ulottuville itseisarvona. Kuin esityksellä, jonka lapsi näkee nyt, ei olisi muuta merkitystä kuin tulevan teatterikuluttajan kasvattaminen. Aivan kuin lapsi ei tarvitsisi teatteria elämännäkemyksensä järjestämiseen.

Etusivun kuvassa Suzanne Osten. Kuva Petra Hellberg

Lue Suzanne Ostenin ja Pipsa Longan keskustelu Teatteri-Lehdestä 6/11.