”Miksi keksiä fiktiivinen tarina, jos asiat esityksessä voi ilmaista suoremminkin?” kysyy dramaturgi-ohjaaja Katariina Numminen.

Viipurin taiteellisessa teatterissa toimiva Numminen on vakuuttunut siitä, että myös yleisöä kiehtoo esityksissä enemmän läsnäolo kuin fiktio. Hänen mielestään teatterin syvällisin vaikutus ei perustu asioiden osuvaan verbalisoimiseen vaan esityksen aikana tapahtuvaan vuorovaikutukseen, rakenteellisiin ratkaisuihin ja rytmiin.

”Minulle näyttämö on laboratorio, tutkimuskenttä”, sanoo dramaturgi-ohjaaja Katariina Numminen. ”Sille voi nostaa periaatteessa mitä vain.”

Coconut Disco –esitys linkittyi ARS 11 –näyttelyyn, ja sitä rakennettiin Ylen tehostearkiston Afrikka-aiheisten äänien ympärille Kiasma-teatterissa. Mukana Katariina Numminen (vas.), Kimmo Modig ja Rodrigues José.
Kuva KKA/Pirje Mykkänen.

Haastattelun tekohetkellä Nummisen laboratoriona toimii Kiasma-teatteri. Siellä kysytään ja kokeillaan, miltä kuulostaa Afrikka. On käynnissä ARS 11 -näyttelyyn liittyvän Coconut Disco -kuunnelmaesityksen harjoitukset. Hämärällä lavalla ei näytä tapahtuvan juuri mitään: yksi esiintyjä seisoo mikrofoni kädessään, ja kaksi istuu paikoillaan. Silti tila on täynnä elämää. Sen täyttävät eri puolilta salia kuuluvat äänet: heinäsirkkojen siritys, trooppisten lintujen laulu ja afrikkalaisten bussikuskien huudot.

Esityksen työryhmä – Nummisen lisäksi äänisuunnitelija ja esitystaiteilija Kimmo Modig sekä afrikkalaissyntyinen muusikko ja esiintyjä Rodrigues José – rakentavat teosta Yleisradion tehostearkistosta hakusanalla ”Afrikka” löytyneiden äänien ympärille. Nykyteatterille tyypillisessä jälkistrukturalistisessa hengessä esitys tutkii havainnointia ja kommunikaation ongelmia: voimmeko ymmärtää tai edes kuulla saman äänen samoin, voivatko eritaustaisten ihmisten maailmat koskaan kohdata?

Äänipöydän ja tietokoneen takana äänimaisemaa säätävällä Modigilla riittää kiirettä Nummisen ja Josén toiveita toteuttaessa. Hän etsii välillä ääniä myös internetistä.

”Pistä sekaan koiran haukuntaa. Ei, kun sen pitäis kuulua jotenkin kauempaa.”

”Vielä tarvittaisiin simpukoiden kohina, joka kuuluu, kun meri vetäytyy. Miten sitä nyt kuvaisi?”

Coconut Disco on Yle Radio 1:n tilaustyö Katariina Nummiselta. Koko uransa ajan vapaalla kentällä taidetta tehnyt, yhtenä suomalaisen nykyteatterin keskeisistä nimistä pidetty Numminen ei ole aiemmin ottanut vastaan tilaustöitä, vaikka niitä olisi ollut tarjolla.

”Tähän työhön suostuin, koska olin muutenkin suunnitellut tekeväni jotain Afrikka-aiheista. Kiinnostukseni Afrikkaan johtunee siitä, että olen ollut Mosambikissa vetämässä työpajoja ja konsultoimassa teatterikoulutuksen aloittamisessa.”

Elävä esitystilanne päihittää fiktion

Coconut Disco on Nummisen ensimmäinen kuunnelma. Näin siitäkin huolimatta, että ääni on ollut monissa Nummisen teoksissa keskeinen elementti.

”Ääni on perinteisessä draamateatterissa keskeisempi asia kuin edes tajuamme. Se on yhtäältä hirveän ruumiillinen, toisaalta hyvin ruumiiton asia. Draamassa ääni on sidottu näyttelijän hahmoon, ja keskeiset merkitykset välittyvät näyttämöpuheen kautta. Mutta jos ääni otetaankin näyttelijältä pois, tai näyttelijä puhuu merkityksettömiä, sillä on valtava vaikutus katsojan kokemukseen.”

Nummisen teoksissa ääni, merkitykselliset sanat tai molemmat on usein riistetty näyttelijältä. Muun muassa Tšehov-tulkinnassa Kolme pientä sisarta (2005) puhe kumpusi astioihin sijoitetuista kaiuttimista ja sotamuistelu-aiheisessa teoksessa Karjalala (2008) haastattelunauhalta, jolla ohjaajan äiti Maija Numminen kertoi evakkovaiheistaan.

”Kuten teoreetikko David Toop on kirjoittanut, ääni on aina outo ja pelottava: siihen liittyy epäilys siitä, onko se lähtöisin ulkoisesta todellisuudesta vai omasta päästä. Ja kuka, tai ketkä, meissä puhuvat? Kaiken lisäksi me kuuntelemme jatkuvasti jo kuolleiden ihmisten ääntä ja laulua, ja pidämme sitä aivan normaalina.”

Numminen on peruskoulutukseltaan dramaturgi, ja hänellä on vahva kirjoittajaidentiteetti.

”Silti minua on kiinnostanut teatterissa aina enemmän elävä esitystilanne kuin fiktio.”

Nummisen opiskellessa Teatterikorkeakoulussa vuosina 1992–98 dramaturgiopiskelijoita kannustettiin ohjaamaan omia tekstejään. Ohjatessa Nummisesta alkoi vähitellen tuntua, että teksti rajoitti esitysten tekoa liikaa.

”Esityksen tekeminen näytelmätekstin pohjalta tuntui raskaalta ja epäorgaaniselta. Aloin pohtia, miksi keksiä keinotekoisesti fiktiivinen tarina ja fiktiivisiä henkilöitä, jos haluamansa asiat voi ilmaista esityksessä suoremminkin.”

Numminen on vakuuttunut siitä, että myös yleisöä kiehtoo teatterissa enemmän läsnäolo kuin fiktio.

”Ei katsoja tule teatteriin katsomaan ensisijaisesti Hamletin ja Ofelian tarinaa vaan sitä, että näyttelijät esittävät Hamletia ja Ofeliaa. Teatterin idea on illuusion ja todellisuuden jännitteessä, ja todellisuus on siinä ainakin minulle se vahvempi osapuoli.”

Numminen uskoo, ettei teatterin syvällisin vaikutus perustu isojen asioiden tai ongelmien osuvaan verbalisoimiseen, vaan esityksen aikana tapahtuvaan vuorovaikutukseen, rakenteellisiin ratkaisuihin ja rytmiin.

Numminen painottaa kuitenkin, ettei hän sinänsä vastusta perinteistä tekstilähtöistä draamaa. Eikä ole mahdotonta, että hän joskus tekisi sitä vielä itsekin.

”Saattaahan olla, että kokemus, jota olen saanut ohjaamalla ja tekemällä esityksiä lattialla, johtaa minut vielä kirjoittamaan näytelmän.

Lue koko Laura Kimarin artikkeli Teatteri-lehdestä 4/2011.