”Olen joskus kokenut itseni vanhaksi ja kyyniseksi verrattuna äitiini”, sanoo Kansallisteatterin Pohjantähti-esityksen toinen ohjaaja Saana Lavaste.
Saana ja Aila Lavaste ovat kollegoita, joille lähisukulaisuus on myös ammatillista oppimista. Ohjaajatytär ja dramaturgiäiti keskustelevat sukupolvien välisistä kokemuseroista ja sukupuolikysymyksistä taiteen tekemisessä.
Pitkän uran dramaturgina ja ohjaajana tehnyt Aila Lavaste johti maakuntateattereita 12 vuotta, ensin
Kajaanissa ja sitten Jyväskylässä. Lähdettyään johtajan roolista, kolme vuotta sitten, hän on nauttinut vapaan kirjailijan ja ohjaajan elämästä.
Aila on identiteetiltään ennen kaikkea dramaturgi. Suuri intohimo ja rakkaus löytyi laajojen yliopisto-opintojen, kirjallisuuden, ohjaajamiehen ja sattumankin kautta. Harrastajateatteriliiton ohjaajakursseilla hän sai kipinän dramaturgiseen ajatteluun, pyrki ja pääsi Teatterikouluun opiskelemaan.
Johtopaikoille ei teatterissa ole ollut tunkua. Luonnostaan johtajuuteen tottunut Aila päätyi vuosiksi vihaamaansa ja rakastamaansa työhön.
Saana Lavasteen tie teatteriohjaajaksi kulki Stadian eli nykyisen Metropolian teatteri-ilmaisunohjaajan opintojen kautta Teatterikorkeakouluun. Perinteisen ja soveltavan teatterin yhteensovittaminen näkyy Saanan työssä ja ajattelussa vahvasti.
Saana on ollut perustamassa kolmea teatteriryhmää: soveltavan teatterin ryhmä DraamaRäätälit syntyi yhdessä teatteri-ilmaisunohjaajakollegoiden ja Teatteri Siperia oman sukupolven opiskelukavereiden kanssa. Uusimmaksi työskentelyalustakseen hän on kehittänyt Teatteri 2.0:n yhdessä tuottaja Saara Rautavuoman kanssa. Ilman omaa tilaa ja ensemblea toimivan kokoonpanon tavoitteena on helpottaa teatterikentän erilaisten toimijoiden, esimerkiksi laitosten ja ryhmien yhteistyötä. Saanalla on kokemusta myös laitosten maailmasta, muun muassa Vaasan kaupunginteatterista ja viimeisimpänä Kansallisteatterista.
Ansat ja edut
Saana Lavaste ei koe vanhempiensa taustaa rasitteena, mutta teatteriperheen kasvattina hänellä ei myöskään ollut epärealistisia kuvitelmia alasta.
”Ensin päätin, etten lähde teatteriin. Se oli kapinaa, en halunnut tehdä samoja virheitä kuin vanhempani.”
Lukeminen, opiskelu ja teoreettinen ajattelu vetivät puoleensa. Ujolle kirjatoukalle ohjaaminen ei ollut itsestään selvä valinta.
”Minulla oli intuitio, että jos rupean ruokkimaan älyllistä puoltani, moni asia jää kokematta. Ajattelin, että ohjaamisessa voi yhdistää monta näkökulmaa. Siinä voi hyödyntää tiedollista apparaattia, mutta samalla on mentävä kohti kaaosta sekä emotionaalista ja fyysistä kohtaamista.”
Saanan mukaan alalla tunnettuihin vanhempiin liittyy paljon myös hyviä puolia.
”Kokeneempiin näyttelijöihin voi olla vaikea saada kontaktia, mutta kun he voivat tulla sanomaan, että sinähän olet se Ailan ja Kimmon tyttö, yhteys voi syntyä sitä kautta. Teatterilaiset ovat minulle perhe, johon kuulun, koska vanhempani ovat osa sitä.”
Aila kertoo oppineensa paljon sekä Saanalta että näyttelijänä toimivalta pojaltaan Aleksi Lavasteelta. Äidille vaikutteiden saaminen lapsilta on ongelmattomampaa kuin toisinpäin.
”Olen seurannut lasteni työskentelyä, ja itsekkäästi hyödyntänyt heidän erilaista ajatteluaan.”
Aila sanoo opetelleensa ohjaamista koko ikänsä.
”Saanan kautta olen ymmärtänyt ohjaamisen ja dramaturgian eroja, niitä ansoja, mitä yksisilmäisen dramaturgisen ajattelun vieminen ohjaamisen puolelle tarkoittaa.”
Saanan mukaan ammatillista oppimista on vaikea erottaa suhteesta äitiin.
”Jokaisen lapsen matka on hahmottaa se, kuka on äitinsä ulkopuolella. Se, mitä edellinen sukupolvi on välttänyt tai mitä vastaan se on kapinoinut, kiehtoo minua. Sukupolvien välinen suhde on aaltoliikettä – mennään yleensä sinne, missä edellinen sukupolvi ei ole ollut.”
Ironian ja pilan sukupolvi
Teatteri Siperian ensimmäinen produktio, Saanan ohjaama Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu (2006), oli sukupolvinäytelmä.
”Kun yritimme puhua itsestämme, huomasimme, että on pakko puhua niistä, jotka olivat ennen meitä ja niistä jotka tulevat jälkeemme. Vain siten pystyimme hahmottamaan sen lenkin, missä me olemme siinä ketjussa.”
Saanan mukaan vaatii viisautta ymmärtää sukupolviasioihin liittyviä taakkoja ja hyötyjä.
”Kun nämä asiat sisäistää, ei tarvitse syyllistää muita eikä itseään. Kokemukset täytyy muokata sellaisiksi, että voi elää niiden kanssa ja kantaa niitä eteenpäin.”
Ailalle oli tärkeätä tajuta tekevänsä samaa työtä kuin ryijyjä kutonut isoäitinsä äiti ja tämän tytär.
”He punoivat niitä kuvioita langoilla ja väreillä, minä sanoilla ja draaman rakenteella.”
Saanan mukaan hänen sukupolveaan leimaa etenkin oman poliittisen sitoutumisen puute.
”Se johtuu siitä, ettemme ole uskoneet mihinkään. Kaikki on ironiaa ja pilaa. Äidin nuoruudessa pystyttiin uskomaan johonkin aatteeseen ilman, että se oli pelkkää lätinää.”
Saana sanoo tuntevansa tästä jopa kateutta.
”Olen joskus tuntenut itseni vanhaksi ja kyyniseksi verrattuna äitiini. Me emme koskaan kokeneet sitä hetkeä, että me voimme muuttaa maailmaa! Olemme olleet epäileviä ja passiivisia. Kun meiltä puuttuu vaikuttamisen kokemus, kamppailemme hirveän depression kanssa ja käännymme itseemme. Itse ainakin odotan avauksia yhteiskuntaan.”
Aila tietää, mihin tytär viittaa.
”Te tunnette, että maailma muuttuu hirveään suuntaan teistä riippumatta. Kun me puolestamme koimme sen niin, että itse muutamme maailman. Siihen minä uskon vieläkin. Kuka tämän maailman tekee, elleivät ihmiset?”
Saanan mukaan hänen sukupolvensa on edelleen alisteinen suurille ikäluokille.
”Meidän yhtenäisyyden tunteemme on paljon löyhempi, ja kapinamme passiivista nujuamista ja ruikuttamista.”
Saana näkee jokaisen sukupolven teatterintekijöiden tehtäväksi määritellä oma maailmankuvansa.
”Oman sukupolveni aihe on pikemminkin muodossa kuin väitteessä.”
Uusi näytelmäkirjallisuus on Saanan mukaan hänen sukupolvensa keskeinen keino hahmottaa näkemyksiä maailmasta.
”Suuret ikäluokat tulevat katsomaan esityksiämme ja sanovat, että tämä on huono näytelmä, sirpaleinen, ei niin kuin Kirsikkapuisto, jossa on rakenne. Mutta ei se ole mikään oikean ja väärän kysymys, vaan tapa nähdä maailma. Emme me unohtaneet rakennetta vahingossa, vaan kyse on valinnasta.”
Molemmat naiset kokevat, että johtajuutta ja ohjaajuutta leimaa yksinäisyys. Kyse on vallasta.
”Tuo ajatus syötettiin heti teatterikoulussa, ja samalla alkoi ulos työntäminen ryhmästä. Nyt olen aika rauhallinen asian kanssa, mutta aluksi koin yksinäisyyden sortona. En halua olla se joka käskee ja manipuloi muita”, Saana toteaa.
Lue Eeva Kempin tekemä haastattelu kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 2/2011.
