Kun Se Yksi Suuri Utopia hajosi parikymmentä vuotta sitten, ei paukahtaen vaan kitisten, on koko sanaan suhtauduttu vähintäänkin varauksellisesti. Mutta jos mahdotonta voi vielä tavoitella, niin ehkä sitten teatterissa. Tästä yritettiin ottaa selvää lokakuussa Tampereella, kun yhteiseurooppalainen Prospero-projekti järjesti ensimmäisen kollokvionsa aiheesta ”Utopia and Critical Thinking in Creative Process”.
Tunnustettu puolalaishjaaja Krzysztof Warlikowski osallistui Prospero-kollokvioon Tampereella. Kun taiteilijalta kysytään hänen suhdettaan poliittisuuteen, vastaus on mitä warlikowskimaisin.
”Se mitä teen on poliittista. Se esittää kysymyksiä ihmisestä. En tarkoita poliittisuutta siinä mielessä, että tekisin esityksen vaikkapa Bosnian sodasta. Britit synnyttivät Shakespearen ja Hollywoodin, he vain kertovat tarinoita, tarinoita, tarinoita. Minun näkökulmassani on kyse pikemminkin kysymyksistä tarinoiden ympärillä.”
Warlikowski kertoo, että hänen edellinen suururakkansa, uhrautumista käsittelevä (A)pollonia oli lähes itsetuhoinen projekti, joka vei hänet sydänkohtauksen partaalle. Sen jälkeen hän on yrittänyt kulkea valoisampaan suuntaan.
”Kun aloittaa nuorena teatterintekijänä, sitä on kapinassa, helposti kuoleman ja vihan puolella tuntiessaan, että kaikki ovat valehdelleet lapsuudestaan asti. Se voi johtaa itsemurhaan kuten Sarah Kanen kohdalla tai sairauteen kuten Koltésille kävi. Kun sen kriisin on käynyt läpi, on luonnollista katsoa yhä enemmän toivon suuntaan. Kypsyessäni olen yhä enemmän valon puolella. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tulisin toiveikkaammaksi. Aivoillani on vain vähän toivoa, mutta ruumiini kaipaa sitä.”
Lue koko artikkeli Teatteri-lehdestä 8/2010.
