Harjoituksissa en tuottanut ainuttakaan hyvää ideaa.
Esityksessä olin helkkarin huono.
Lainatiskillä katsoivat hitaasti, kun kerroin olevani näyttelijä.
Kokemuksiaan häpeästä jakavat Tiina Lymi, Teijo Eloranta ja Pilvi Porkola.
Esitystaiteilija Pilvi Porkola on työskennellyt muun muassa Todellisuuden tutkimuskeskuksessa.
Hän on valmistunut maisteriksi Teatterikorkeakoulun esitystaiteen ja -teorian koulutusohjelmasta ja valmistelee nyt väitöskirjaansa. Tutkimuksessaan Porkola pohtii esitystä poliittisen, dokumentaarisen ja henkilökohtaisuuden paikkana.
Porkola on teoksissaan esiintynyt julkisissa tiloissa muun muassa pelkkä kultainen vartalomaali verhonaan. Eikö yhtään hirvittänyt tai hävettänyt?
”Esitystaiteessa ja performanssissa esiintyjä on usein jo lähtökohtaisesti outo. Jos häpeä on sitä, että epäonnistuu sosiaalisessa normissa, niin ei performanssissa voi hävetä, häpeä on jo ylitetty.”
Porkolan mielestä häpeä ei välttämättä ole huono tunne.
”Sehän on myös tietoisuutta omista rajoista. Joskus kannattaa tehdä asia, joka hävettää. Riskinotto opettaa itsetuntemusta.”
Porkolakin jännittää esitystensä vastaanottoa.
”Esityksen päämääränä on aina julkinen tapahtuma. Esitystä ei ole ilman katsojia, ilman pyrkimystä kommunikaatioon. Lähtökohta on, että haluan jakaa ajatuksiani. Tietysti sitä aina miettii, onko tehnyt tarpeeksi ja riittääkö tämä. Ei vain taiteilijana, vaan ihmisenä yleensä.”
Muutama vuosi sitten Porkola havahtui siihen, että hänen läheisillään on oma näkemyksensä hänen taiteestaan. Hän pyysi teini-ikäistä poikaansa videokuvaamaan esitystään Helsingin Taidehallissa. Esityksen jälkeen äiti tiedusteli poikansa mielipidettä näkemästään, eikä tyytynyt vastaukseen ’ihan kiva’.
”Lopulta poika totesi: ’Luuletko, että musta on oikeasti hauskaa, kun oma äiti sekoilee puolipukeissa julkisella paikalla ja selittää surrealistista maailmaansa?’ Se hätkähdytti. Tajusin, että tekemiseni eivät ole vain omiani, vaan ne koskettavat perhettänikin.”
Taiteilijoiden lapset eivät aina kehuskele vanhempiensa ammateilla. Ovathan kaikki näyttelijät monen käsityksen mukaan juoppoja, kirjailijat seinähulluja ja kuvataiteilijat tuhertelijoita. Taiteilijan ammatin arvostus näkyy armottomasti siinä, paljonko taiteen tekemisestä maksetaan.
Porkola sanoo, että hänen haaveenaan oli pitkään päästä asumaan taloon, jossa on keskuslämmitys.
”No, se unelma on toteutunut, ja nyt toiveeni on olla parempi veronmaksaja. Ympäristö syöttää aika rankasti kuvaa tietynlaisesta porvarillisesta normista. Joskus häilähtää mielessä, että pitääkö hävetä, jos siihen ei mahdu.”
Porkola muistuttaa, että nimenomaan lasten kautta elintasoa tulee mietittyä.
”Koko ajan on jotain, mitä muilla on ja meillä ei. Mutta luulen, että minua hävettäisi vielä enemmän, jos solahtaisin siihen normiin, ja kaikkeen mitä siihen kuuluu.”
Porkola jää pohtimaan, missä hän olisi, jos asiat olisivat menneet eri tavalla.
”Voisin olla stand up -koomikko. Siihenkin liittyy itsensä häpäisy ja alttiiksi asettautuminen. Nauttisinko stand up -tähtenä toisenlaista sosiaalista arvostusta, en tiedä. Naurattajana en ainakaan olisi niin outo kuin performanssitaiteilijana, vaikka esitysminäni on jo nyt aika koominen.”
Lue Tiina Lymin ja Teijo Elorannan häpeäkokemuksista Nina Jääskeläisen artikkelista Teatteri-lehdestä 4/2010.
