Ensimmäinen kuvani Outi Nyytäjästä on syksyltä 1978 Teatterikoulussa. Kuljin juuri kouluun päässeenä näyttelijäoppilaana epätietoisena koulun alakäytävää etsien oikeaa luokkaa ja avasin vahingossa oven luokkahuoneeseen, jossa Outi pelasi nelinpelipingistä oppilaidensa Arto Mellerin, Jukka Asikaisen ja Heikki Vuennon kanssa. Oli meneillään Outin dramaturgiantunti. Suljin oven kiireesti, mutta kuva painui mieleeni.

Takana oli Pete Q:n kesä. Elettiin murroksen aikaa teatterissa. Oltiin siirtymässä post-poliittisesta teatterista kohti yksilön itsenäisiä valintoja korostavaa 80-lukua. Kuljettiin DDR-vaikutteista takaisin kohti ranskalaisia eksistentialisteja Camusta, Sartrea, Beauvoiria.

Nyt keväällä 2009, 31 vuotta myöhemmin kuuntelen Outia hänen olohuoneessaan Katajanokalla. Hän on viettänyt talven kirjoittaen Bretagnessa (kuten on tehnyt 20 vuoden ajan) ja on käymässä Suomessa viimeistellen Hella Wuolijokea käsittelevän elokuvan käsikirjoitusta ja ollakseen mukana uuden näytelmänsä Amatsonit lukuharjoituksessa. Amatsonit on osa Q-teatterin Suomenlinnan Siniväriset-esitystä. Kaksi muuta pienoisnäytelmää ovat Kati Kaartisen Mykkäset ja Okko Leon Täyspuuvillakuosi. Näkeekö etäältä tarkemmin?

Minusta on hyvä asua kahdessa maassa, koska elämän organisointi ei silloin ole liian helppoa. Joutuu etsimään keinoja, miten saisi arkisetkin asiat järjestettyä. Toinen asia on se, että Ranskassa olen enemmän asioiden äärellä. Suomessa minun ei ole mahdollista saada sellaista yhteiskunnallista tietoa niin kuin Ranskassa saan. Joudut oman tyhmyytesi ja tietämättömyytesi joka päivä vastakkain. Varsinkin jos teet sellaista työtä, että kirjoitat kirjaa tai artikkelia.
Kirjoitan juuri kirjaa työnimellä Ilmiöitä alaotsikkona ”Yhteinen iso hulluus”. Kerään siihen materiaalia joka paikasta; lehdistä, kirjoista, ranskaksi, saksaksi, englanniksi. Siinä törmää oman tietämyksensä rajallisuuteen. Huomaa konkreettisesti missä vaiheessa oma ajattelu on. Sitä joutuu kirittämään kaiken aikaa. Nautin siitä. Ei tule koskaan sellaista helpotuksen päivää, että tiedänhän tässä jotakin.
Minulla on Ranskassa kehittynyt sellainen elämäntapa, joka ei ehkä täällä Suomessa olisi ollut samalla lailla mahdollista. Ja ilman tuota elämäntapaa en osaa olla. Ranskasta vaan yksinkertaisesti löytää paljon paremmin materiaalia. Ne on kyllä tällaiset asiat mitkä minua pitää siellä.

Ehkä ranskalaisen kulttuurin monimuotoisuus on vaan niin paljon suurempi. Meille tuntuu usein mahtuvan vain yksi asia kerrallaan, eikä varsinkaan keskenään ristiriitaisten asioiden anneta elää rinnakkain. Vaihtoehdottomuuden politiikka vallitsee. Konsensuksen pitkä varjo.

Ja nämä vastakkaiset ajatukset tulevat esiin sitten hullujen tai äärimmäisyyksien kautta. Onhan esimerkiksi tämä Halla-aho ja hänen ajattelunsa varsin omalaatuista vaikka tohtorismies onkin. Meillä hyväksytään tai hylätään. Erittely ei oikein kuulu suomalaisiin kvaliteetteihin. Onhan meillä onneksi ajattelijoita. Ne ovat vaan hajallaan. Pitäisi saada yhteen näitä eri ikäisiä, eri alojen taiteen toimijoita ja ajattelijoita.
Sellainen kaikkien asioiden köyhtyminen on käynnissä, joka tosin tapahtuu myös Ranskassa, mutta ei ehkä niin nopeasti kuin meillä, koska siellä yhteiskunnassa on näitä jarruja tälle kulttuurin ja ajattelun köyhtymiselle paljon enemmän. Pitäisi sitkeästi jaksaa luoda meille kulttuurin foorumeita. Se on se mitä pitäisi tehdä. Luoda näitä jarruja.

Tällainen viime vuosina syntynyt ajattelun foorumi on esimerkiksi filosofinen aikakausilehti Niin&Näin. Sen tekemisen tavassa ja etunojassa on jotain raikasta. Olematta yltiövaikea tai liian populistinen se onnistuu käsittelemään asioita erilaisista näkökulmista tässä ajassa.

Me tarvittaisiin vielä siihen rinnalle sellainen yleiskulttuurilehti, jossa olisi tuota ajattelun yltiöpäisyyttä, mutta jota voitaisiin lukea myös teattereissa, kahviloissa ja eduskunnassa. Mutta sellainen ei kuulemma kannata.
Luin juuri Pekka Tarkan erinomaisen Joel Lehtos-elämäkerran. Siinä on sellainen kirjoittamisen tapa, joka on yhtä aikaa erittäin älykäs, erittäin analyyttinen ja kamalan viihdyttävä. Sitä ei laske käsistään.

Tässä todiste siitä, että älykkyys ja viihdyttävyys eivät ole välttämättä ristiriidassa keskenään niin kuin usein annetaan ymmärtää. Jos hieman yleistää suomalaista nykynäytelmäkirjallisuutta, niin voisi ajatella, että siinä kulkee aika vahva sosiaalinen päävirta. Käsitellään perheen sisäisiä ongelmia; alkoholismia, marginalisoitumista. Ranskalaisessa nykynäytelmässä taas tutkitaan paljon itse teatterin tekemisen muotoja ja intellektuaalinen päävirta on siellä vallitseva. Tätä meiltä löytyy ennemminkin uuden esitystaiteen puolelta. Meillä ehkä tunnetuinta uutta ranskalaista näytelmäkirjailijaa Yasmina Rezaa esimerkiksi ei pidetä Ranskassa varsinaisen nykyteatterin edustajana. Hänen näytelmiään on esitetty pääasiassa yksityisen, kaupallisen teatterin puolella. Mutta ajatellaan tässä vaikka ranskalaisen nykyteatterin suuria nimiä kuten Jean-Luc Lagarcea, Michel Vinaveria ja Valère Novarinaa.

Lagarcessa on erityistä hänen tapansa luoda sanoilla kokonaisia maisemia. Pidän erityisesti hänen näytelmästään Juste la fin du monde. Onhan meilläkin ollut näitä älyllisesti pohtivia näytelmäkirjailijoita; Maria Jotuni, Paavo Haavikko, Eeva-Liisa Manner. Ja onhan meillä Juha Siltanen ja Laura Ruohonen. Milloin viimeksi on nähty Siltasen näytelmä jonkin suuren teatterin lavalla? Jo on aika. Jo olisi aika.
Mutta suomalaisessa teatterissa ei kyllä pidetä ajattelusta kovinkaan paljon. Se on vähän sellainen kirosana. Se on muka liian vaikeata. Teatterit itse luovat keinotekoisia esteitä. Ei tätä kuitenkaan kukaan tule katsomaan. Yritetään olla ajankohtaisia.
Luin juuri Giorgio Agambenin teoksen Kuka on aikalainen? (Qui est contemporain?). Aikalainen ei ole se joka elää ajan hermolla vaan sen täytyy kyetä katsomaan aikaansa hieman etäännyttäen. Nähdä oudosti. Nähdä aikansa pimeä puoli. Se mikä ei ole oikein selvästi näkyvissä. Se vaatii ajattelutapaa. Ajattelua.
Suomalaisella yleisöllä on kyllä kyky ottaa vastaan uusia lähestymistapoja. Ei pidä paikkaansa, että suomalaiselle yleisölle pitäisi olla helppoa. Se on vale. Ei tarvitse brassailla ja yrittää näyttää sivistystään tai älyään tai oppineisuuttaan. Se pitää joskus kätkeä. Se on vähän kuin oikein hyvässä ruuassa. Ei siitä maista yhtä tiettyä maustetta vaan se on siellä luonnollisesti makunautintona se viisaus. Tätä tällaista on kyllä nuorissa kirjailijoissa. Esimerkiksi Mikko Viljasessa, Tuomas Timosessa ja monissa muissa. Mutta miten nämä nuoret kirjoittajat, jotka ovat älykkäitä, jotka ovat löytäneet jo oman kirjoittamisensa saisivat tekstejään näyttämölle? On monta esimerkkiä, että kun menee isoon laitosteatterin myllyyn niin tulee jauhetuksi.

Suomalaisen teatterin juurethan on vahvasti työväen teatterissa ja seuranäyttämöillä. Nämä juuret näkyvät jonkinlaisina merkkeinä nuortenkin ohjaajien töissä. Se on jonkinlaista ”uus-kansanomaisuutta”, joka on osittain varmaan Turkan peruja. Kristian Smedsinkin teatterikielessä tämä kansanteatteri on läsnä. Asettamatta tähän mitään arvovarausta. Kansanomaisuus ei tietenkään ole yhtään vähempiarvoisempaa kuin älyllisyys. Yleisön kannalta tämä madaltaa kynnystä ja on varmaan jossain mielessä taannut suomalaisen nykyteatterin laajan yleisöpohjan toisin kuin Ranskassa, jossa nykyteatterin tekijät haikailevat kadotetun yleisön perään. Mutta onko tämä yksi syy, siihen , että älyllisyys on ikään kuin pannassa suomalaisessa teatterissa?

Suomessa ei kannata olla liian oppinut. Sitä pidetään herraskaisena. Tämä on myös yksi tyypillisistä suomalaisista ilmiöistä, että kun meillä järkytetään, niin se on hyvin usein vulgääriä, alatyylistä. Nämä liittyvät kaikki yhteen. Herraviha ja älyn halveksunta. Oppineisuus ja hyvä käytös ovat jotenkin herraskaista, törkeys ja huonosti käyttäytyminen taas jotenkin oikeampaa, kansanomaisempaa. Yksi sana joka toistuu jatkuvasti mediassa on ”räväkkä”, mikä tarkoittaa sitä, että kunhan huudellaan. Kaikennäköisiä tyhmyyksiä. Sisällöstä viis. Tai erittelystä.

Minulle Smedsin kovimmat jutut ovat olleet Vanja-eno ja Huutavan ääni korvessa. Ne olivat voimakkaita, yhteiskunnallisia teoksia. Toivonkin, että Smeds päästäisi pintaan älykkyytensä, sivistyneisyytensä ja analyysikykynsä, joita kaikkia hänessä on ja yllättäisi ihmiset sillä. Smedshän on siinä epäkiitollisessa asemassa, että häneltä odotetaan sellaista tiettyä sabluunaa. Luulen, että hänellä olisi mahdollisuus olla myös älyllisesti törkeä. Toinen asia on se, että ajatellaan, että älyllisyys on jotenkin kylmää. Perätään sitä, että jos se emootio ei ole aivan siinä pinnassa, niin sitä ei ole. Emootion pitäisi olla tarjolla. Se on yksi ongelma.

Eeva Liisa Manner totesi, että tunne ei ole älyn vastakohta se on osa siitä.

Kuinka voidaan ilmaista luettavasti iso viisaus. Sitten väitetään, että esimerkiksi Haavikko on vaikea. Muistan aina kun teimme Haavikon Kullervoa, ja siinä on sellainen lause että: ”Se on leipä. Se on hyvä. Syö se.” Näyttelijä ei voinut sanoa sitä, kun hän mietti mitä se tarkoittaa. Paavo sanoi, että se tarkoittaa juuri sitä mitä siinä sanotaan. Meillä on suurena esteenä se, että älyllisyyttä pidetään jotenkin vaikeana. Sitä ei pidetä luonnollisena niin kuin vaikka leipää. Sitä joko vihataan tai se pyhitetään.
Joskus tuntuu, että suomalaisen teatterin päävirta on niin vahva, että se tuntuu imevän virran reunallakin olevat virtaukset mukaansa ja sisäänsä.

Korkeaa ja matalaa pitäisi viljellä, ja se keskikohta pitäisi tappaa niin kuin lutikka. Ajattelepa sellainen näytelmä, jossa olisi näitä hahmoja mitä näkee seistä tököttämässä lasit kourassa vulgääreissä vaatteissa naistenlehtien juorupalstoilla ja siihen hyvä pläjäys älykkyyttä päälle. Meillä ei osata käyttää korkeaa ja matalaa. Meiltä puuttuu oman mataluuden ja tämän trashin hallinta. Katselin eilen tv:stä Madventures-ohjelmaa. Se oli hieno. Yhtä aikaa ihan trashia ja terävä ja älykäs. Eikä yhtään alatyylistä. Ja ne jätkät on oikeasti mielenkiintoisia. Tällä lailla pitäisi kyetä yhdistämään teatterissakin asioita jotka ovat erilaatuisia. Se olisi modernia.
Miten sitten saada toisenlainen tekemisen tapa näkyväksi teatterissa? Onhan näitä tekijöitä kuitenkin niin kuin esimerkiksi Mikko Roiha, joka on ohjannut maakunnissa klassikoita, Heidi Räsänen, Irene Aho ja monia muita. Juha Hurme on esimerkiksi tämän ajan intellektuelli, joka on hyvin jännä, koska hänessä on läsnä maksimaalisesti suomalaisuus ja sen kvaliteetit, sitten hän on kuitenkin mitä suurimmassa määrin eurooppalainen intellektuelli ja reppuselkävaeltaja.

Onko suomalaisessa yhteiskunnassa sitten näkyvissä ilon ja kauneuden merkkejä?

Pitäisi joskus kirjoittaa kirja kaikesta siitä kauniista mitä Suomessa on. Vaikka se joskus tuntuu olevan piilossa ja hajallaan. Kirjoittaa siitä, mikä Suomessa on arvokasta. Raaputtaa se esiin. Kerätä yhteen se kaikki älyllisyys ja luovuus ja kauneus, mitä meillä on. Näen paljon hyviä merkkejä, mutta miten koota ne yhteen? Nämä on esimerkiksi hirveän jänniä nämä nuoret kirjoittajat ja filosofit ja teatterintekijät. Ne on monet opiskelleet vaikka mitä eivätkä häpeä sitä. Ne on luonnollisella tavalla oppineita. Luonnollisella tavalla kielitaitoisia.

Nykyäänhän on tavallista, että teatterintekijätkin kiertävät luennoimassa yrityskoulutuksessa. Samaan aikaan yritystermit ovat hiipineet teatterin prosesseihin. Me olemme ikään kuin saman suuren konsernin työntekijöitä. On tietotekniikkaosasto ja teatteriosasto. Sinänsä tämänkaltainen vuorovaikutus on avoimen yhteiskunnan merkki ja se voi olla arvokastakin, mutta kun yhtäkkiä taiteentekijöiden ja yritysjohtajien kieli muuttuu samanlaiseksi muuttuuko silloin ajattelukin samankaltaiseksi?

Teatterin pitää kyetä sanomaan ei. Osaako teatteri sanoa ei? Se on teatterin suuri kysymys.

Timo Torikka
Näyttelijä