Vammaisten tekemä taide on estetiikkaa ja politiikkaa. Vammaistaiteen kanssa työskentelevät kaihtavat tulla katsotuiksi yhtenä niputettuna massana.
Vammaiskulttuuriaktiivien mielestä pahin kompastuskivi kotimaisessa vammaisteatterissa on kiltteysrasismi. Kehuja annetaan, rahaa ja etenkään koulutusta ei.
Teatteriohjaaja Johanna Röholm ja muusikko Ismo Helén kuuluvat kesäkuussa Kaapelitehtaalla pidettävän Cross Over -festivaalin suunnittelijoihin. Ulkomaisiin vieraisiin kuuluu muun muassa brittiläinen, kokonaan näkövammaisista esiintyjistä koostuva Extant-performanssiryhmä, joka pilailee sokeudella.
”Suomessa vammainen on teatteriesityksissä joko kristushahmo tai sitten kummajainen, ja lähes poikkeuksetta vammaton ihminen esittää vammaista. Britanniassa roolitus tehdään vammaisnäyttelijämatrikkelista, Röholm sanoo.
Kynnys ry:n kulttuurisihteeri Ismo Helén, vammaispoliittinen tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo sekä näkövammainen teatteriohjaaja Johanna Röholm ovat kieltäytyneet jäämästä kulttuurikeskusteluissa suvaitsevaisuuskasvatusleluiksi.
”Vammaisten tekemä taide saa Suomessa huomiota, muttei taiteellisten ansioidensa vuoksi. Sitä ei uskalleta arvottaa eikä edes analysoida”, sanoo Röholm.
Kaiken vammaistaiteen niputtaminen sama määritteen alle on ongelmallista. Kehitysvammaiselta ei voi vaatia samanlaista tasoa kuin ihmiseltä, jolla on liikkumista estävä vamma ja jonka töiden älyllinen taso on aivan sama kuin niin sanotun terveenkin taiteilijan teosten.
Vammainen voi harjoitella ammattimaisesti, häntä ei saisi päästää laiskistumaan.
”Sitten, kun joku vammainen ryhtyy teatteriohjaajaksi, saattaa syntyä ikäviä tilanteita, kun kukaan ei saisi nousta vammaisporukassa toisten yläpuolelle”, Röholm sanoo.
Kansainvälisestä vammaisteatterista Röholmilla on innostavia kokemuksia.
”Saksassa, Isossa-Britanniassa ja USA:ssa löytyy tarpeeksi kriittistä massaa, joka osaa vaatia vammaisteatterilta korkeaa tasoa. Maailmalla näkee tosi laadukasta vammaisteatteria, kuten esimerkiksi Berliinissä marraskuussa Transvisuelle dramatics -festivaalilla.”
Monissa maissa vammaisteatteritoiminta on paljon pidemmällä kuin Suomessa. Joissain valtioissa on omia ammattiryhmiä, jotka tekevät jopa yli 80 esitystä vuodessa, niillä on omat tilat ja valtion tuki. Suomessa moisesta haaveillaan.
Helénin mielestä vammaispoliittisen teatterin tasoa madaltavat esteelliset tilat. Näkövammaisille järjestetään vain poikkeustapauksissa kuvailutulkkausta. Kun ei pääse näkemään esityksiä, ei synny realistista kuvaa teatterikentästä.
Wallinheimosta vammaistaiteen voimakas sidonnaisuus suvaitsevaisuuskasvatukseen saattaa johtaa siihen, ettei mitään uskalleta sanoa. Koetetaan miellyttää kaikkia. Kiltteyttä myös odotetaan.
”Voin vain kuvitella yleisön reaktiota, jos CP-vammainen nuori taiteilija Kalervo Palsaa mukaillen änkyttäisi, että: ’Lempipuuhiani runkkaamisen ja taiteen tekemisen lisäksi on kuseminen sillalta, mieluummin virtaavaan veteen, myötävirtaan’”, Wallinheimo sanoo.
Kiltteysrasismi ärsyttää taidetta tekeviä vammaisia, jotka kaipaavat teoksilleen myös analyysiä ja arvottamista. Koreografi Hanna Brotherus teki pyörätuolilla liikkuvien kanssa erilaisuutta tarkastelevan tanssiteoksen Kelaa vähän, joka nähtiin Lasipalatsin aukiolla viime kesänä. Kuva Sakari Mänttäri.
Keskeistä on taiteellinen vapaus
Tekijöiden ei tarvitse olla vammaisia tehdäkseen vammaispoliittista taidetta. Esimerkiksi ohjaaja Pauliina Hulkko sekä näyttelijät Markku Toikka ja Kari Heiskanen ovat tehneet rajanylityksiä teatterissa, muun muassa muodostamalla integroituja esiintyjäryhmiä ja järjestämällä koulutusta.
Kari Heiskanen määrittelee Helsingin Kaupunginteatteriin 90-luvun lopulla ohjaamaansa Vieraat-esitystä poliittisena, koska siinä esiintyneet kehitysvammaiset tulivat näin nähdyiksi.
”Lähdin ohjaajana siitä, että vaadin aivan samaa taiteellista tasoa kehitysvammaisilta kuin terveiltäkin. Tietysti vastaan tuli monia käytännön tilanteita, jotka piti ratkaista. Eräs kaveri ei esimerkiksi saanut lavalla koskaan sanottua sanaakaan, vaikka kulisseissa juttu luisti.”
Vieraat-esityksestä kehitysvammainen rekrytoitiin Salatut elämät -sarjaan ja pärjäsi siellä erinomaisesti. Ohjatessaan Moskovaan Pajazzo-oopperan Heiskanen käytti CP-vammaista näyttelijää sanansaattajan roolissa. Normista poikkeavan esteettisyyden esille tuleminen on Heiskasesta tärkeää.
”Yhteiskunta on niin estetisoitunut, että kaikki siitä poikkeava halutaan työntää syrjään. Jos katsoo vaikka nykypoliitikkoja, niin eihän sinne valita ketään rumaa.”
Kehitysvammaisten liikehdintä lavalla ei ole samalla tavalla esteettistä kuin mihin olemme tottuneet.
”Mutta ehdottoman hurjaa ja vapauttavaa se on, ja se jättää yleisöön jäljen.”
Heiskasen mielestä kiltteysrasismia esiintyy etenkin siinä, että vammaisten taiteellisen ilmaisun täytyisi tapahtua aina valtaväestön itsetuntoa hivellen.
Heiskanen on joutunut Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa miettimään, ottaako vammaisen ihmisen opiskelemaan. Koska hän ei havainnut vammaisissa hakijoissa poikkeuksellista, ongelmia ylittävää lahjakkuutta, hän ei valinnut heitä.
Heiskanen ei usko, että kaikki kehitysvammaiset taiteenharrastajat tarvitsisivat arvottamista. Ihmisiä ei voi uusliberaalissa hengessä laittaa samalla viivalle.
”Taiteen kentän tulee olla vapaa ja märittelemätön.”
Sukupuolisuuden saa näyttää
Vuonna 2007 ensi-iltansa saaneen, Heiskasen ohjaaman, teatteria ja tanssia yhdistäneen Kromosomi 47 -esityksen koreografina toiminut flamencotaiteilija Katja Lundén kohtasi asenteellisuuteen.
”Yleisökommenteista huomasin, että kehitysvammaisilta odotettiin estotonta ilakointia. Yleisö oli hämmästynyt siitä, miten hyvin vammaiset ja vammattomat sulautuivat yhtenäiseksi joukoksi. Vammaiset eivät olleetkaan huutomerkkejä”, Lundén muistelee.
Lundénista vammaisten ja vammattomien tasavertainen esiintyminen oli poliittinen teko. Hänestä vammaisiin taiteenharjoittajiin pätee sama, mikä terveisiin: vain muutama yltää taiteilijaksi.
Vammaisaktiivien mielestä olisi jo korkea aika päästä pois siitä, että vammainen, teki hän mitä tahansa, on aina sankari. Kuten myös siitä, että vammainen taiteentekijä määritellään aina vammansa kautta.
”Joissain lehdissä esitysjutun yhteyteen oli lisätty tietolaatikko vammaisuudesta”, Lundén sanoo.
Yksi tabuaihe yhteiskunnassamme on edelleen vammaisten seksuaalisuus.
”Esityksessämme nousi voimakkaasti esiin kysymys siitä, löydänkö koskaan ketään, kenelle kelpaan. Voinko saada lapsia? Niitä ei tule ajatelleeksi yhteiskunnallisina kysymyksinä”, Lundén sanoo.
Pyörätuolilla liikkuvalle Ismo Helénille on tuttua se, että vammaisiin suhtaudutaan sukupuolettomina.
”Olemmekin suunnitelleet teatteriproggista, jossa mentäisiin äärilaitaan. Vammaisjoukko olisi siinä lavalla alasti ja esittäisi striptease-henkisen tankotanssin”, Helén visio.
Maria Säkö
Vapaa toimittaja ja kriitikko
