Euroopan unionin teatteripalkinto Premio Europa jaettiin 13. kerran huhtikuussa. Sen sai puolalainen Krystian Lupa. Samalla ojennettiin 11. kerran sivupalkinnot, joiden nimitys on uusien teatteritodellisuuksien avaaminen (EPNTR).
Festivaaliviikon yhteinen nimittäjä oli kysymys, onko tämäkin teatteria. Vastaus: kyllä, sitä pitkästyttävintä lajia, joka välttää välittämästä mistään muusta kuin omasta tärkeydestään. Joko Euroopasta ehdittiin palkita kaikki kelpo tekijät, ja nyt ei ollut jäljellä enää kuin nämä?
Seremonia pidettiin Puolan Wroclawissa, jossa Jerzy Grotowskin teatterilaboratorio toimi noin 50 vuotta sitten. Ja tänä vuonna tuli kymmenen vuotta Grotowskin kuolemasta. Eikö olekin sievä sattuma, että 60 000 euron pääpalkittu Lupa on puolalainen?
EPNTR:n 30 000 euroa saivat ne ehdokkaat, joiden nimet ”ovat toistuneet edellisten vuosien äänestyksien kärjessä”, toteaa Premio Europan pääsihteeri Alessandro Martinez festivaalikirjassa.
Minä, suomalainen moukka, en entuudestaan tiennyt edes nimeltä näitä Euroopan teatterin ääniharavia, paitsi Árpád Schillingin (s. 1974, Unkari).
Krystian Lupan (s. 1943) perintöprinssit ovat François Tanguy (s. 1958) ja Théâtre du Radeau (Ranska), Rodrigo García (s. 1964, Espanja-Argentiina), Guy Cassiers (s. 1960, Hollanti) sekä Pippo Delbono (s. 1959, Italia).
Pääsihteeri Martinez lupasi, että jonotuslistan tämänvuotisen tyhjennyksen jälkeen voidaan sitten ruveta palkitsemaan ”uuden sukupolven taiteilijoita, jotka ovat vasta tekemässä kansainvälistä läpimurtoa, ja antaa näkyvyyttä pienten maiden ehdokkaille.”

Edes sivupalkintoa ei ole koskaan suotu Pohjoismaihin, vaikka Kristian Smedsin lisäksi viisikin ruotsalaista on ollut ehdolla, muun muassa Lars Norén. Baltian maihin EPNTR on myönnetty kolmasti: Eimuntas Nekrosiukselle, Oskaras Korsunovasille ja Alvis Hermanikselle.
En penää palkintoa Suomeen, koska eihän taide ole mikään valtioiden välinen kilpailu, mutta hyvä olisi palkita hyviä tekijöitä.

Yhden venäläisen naisen ja kymmenen Etelä-Euroopan herran muodostama jury kirjoittaa kiemuraisia lausuntoja, joista on vaikea päätellä, mikä on palkitsemisen todellinen syy. Tässä näytteeksi kukkea lause Delbonon taiteellisista ansioista:
”Pippo on äärimmäisyyksien taiteilija, joka pursuaa elinvoimaa kaikista huokosistaan, joten hän sairastui aidsiin, jota vastaan hän taistelee buddhalaisuuden avulla, ja lakkaamatta värvää kanssanäyttelijöitä vähäosaisten joukosta tai suoraan kadulta.”
Jouko Turkka sanoi Teatteri-lehdessä 1980-luvun alussa, että homous on homoutta, vaikka vallalla on käsitys, että homous sinällään olisi taidetta.
Jokaisen palkitun kunniaksi pidettiin esitelmiä. Mahtaisiko olla tärkeää tietää Delbonon mahdollisesta homoudesta? Korkealentoisissa esitelmissä siihen ei edes viitattu. Delbono oli kutsunut yksitoista puhujaa kertomaan muun muassa siitä, milloin nämä tapasivat Pippon ensimmäisen kerran. Amerikkalainen elokuvanäyttelijä Marisa Berenson (Cabaret, Kuolema Venetsiassa, Barry Lyndon) luonnehti Pippoa syvällisellä hölynpölyllä: ”Hänen teatterinsa osoittaa, että sydämen universaali kieli ylittää kaikki erot.”

En ole aiemmin ollut teatterifestivaalilla, josta tarttuu yliolkainen suhtautuminen teatteriin. Italialaisten Puolassa järjestämä festivaali tarkoitti jonottamista lippuvarauksiin, kuljetuksiin, sisäänpääsyyn, aterialle, jopa vessaan. Kun kaikki väki oli saatu sunnuntaina aamukymmeneltä kaupungin laitamille teatterin ovelle, ranskalaisryhmä lykkäsi esityksensä alkua tunnilla: ei vain huvittanut vielä näytellä. Onneksi Wroclawissa oli aurinkoinen kevätsää käyskennellä japanilaisessa puutarhassa.
Aikataulujen ylitykset tarkoittivat sitä, ettei yleisö ehtinyt kanssataiteilijoiden esityksiin. Kuinka kollegoita voidaankaan sabotoida noin härskisti!
Palkintoseremonia Puolan televisiossa alkoi tunnin ja vartin myöhässä. Odotettiin Lupaa.

Matti Linnavuori

LUE LISÄÄ EUROPA PREMIO -TAPAHTUMAN ESITYSTARJONNASTA TEATTERI-LEHDESTÄ 4/2009.