Synnintunnosta ruumiin tuntuun

Pauliina Hulkolle teatteri parhaimmillaan on ihmisenä todentumista.
Hän itse sanoo olevansa hävytön, koska hänellä ei ole uskollisuutta näyttämöön, ei johdonmukaisuutta eikä kokonaistematiikkaa.
Hulkkolainen esitys nauraa ja häpäisee.
Dramaturgi-ohjaaja Pauliina Hulkkoa, 41, ja hänen töitään on likipitäen mahdoton sijoittaa mihinkään. Hulkon mielestä on kaksi erillistä asiaa, miten hän tekee esityksiä ja miten hän ajattelee.
”Kun teen esitystä, en tietoisesti rakenna politiikkaa. Esityksen tekeminen on ennemminkin tutkimista. Edellisissä töissäni asetin materiaaliksi käsitteellisiä asioita. Kuinka paljon esityksillä voi ylipäätään loppujen lopuksi perustella omaa ajatteluaan, vai pitäisikö niiden antaa olla erillään?”
Lähdemme liikkeelle sanasta. Hulkko on muutaman vuoden takaisessa kirjoituksessaan ”uhannut draamateatteria sapelilla”. Hänen suhteensa sanaan näyttäytyy härnäävän paradoksaalisena. Perimmäisten kysymysten kimppuun käyvälle ja tabuja koskettelevalle tekijälle sana(kaan) ei ole mikään sivuseikka. Keskustelumme päätyvät maailmassa todentumiseen ja ruumiin tuntuun.
”Huh. huh. Tunnen itse paraikaa jonkinlaista rehabilitaation tarvetta, palaamisen kaipuuta draamateatterin suuntaan, puheteatteriin. Jossain vaiheessa en yksinkertaisesti tunnistanut itseäni ja maailmankokemustani – saati sitten taidekäsitystäni – draamateatterissa. Draama oli pakko hylätä ja yritettävä rakentaa tilalle jotain muuta. Tässähän ei sinänsä ole mitään originellia.”
Hulkon mielestä tärkeämpiä ovat johtopäätökset.

”Yhtäkaikki minun täytyi toimia parhaan käsitykseni ja varmaan myös luonteeni mukaan. Oman tekemisen tunnistaminen ja siihen luottaminen eivät ainakaan minulle tulleet mitenkään annettuina. Päinvastoin. Tappelin vastaan ja rimpuilin mahdottoman tekemisen ja tekemättä jättämisen välimaastossa.”
Hulkko muistuttaa, ettei hän ole koskaan ollut kieltämässä draamateatteria sinänsä vaan kritisoinut sen käyttämistä kaiken kattavana mittarina ja päämääränä, kun suomalaista teatterikenttää määritellään ja arvotetaan. ”Draamateatteri-instituutio ja itse teatteri on syytä erottaa, ja tuo ero tai tarkennus olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin.”
Kun Hulkkoa kuuntelee, tajuaa suomalaista teatterikenttää vaivaavan olemusajattelun. Ikään kuin teatterin ilmentymillä olisi jokin yksi yhteinen olemus, joka palautuu kiinteissä teatterilaitoksissa tehtävään (puhe)teatteriin. Teatteri on luokitteleva ja normatiivinen kategoria, homogenisoiva yleistys, jonka avulla on helppo sivuuttaa erot ja säröt. Hulkko peräänkuuluttaa nykyistä notkeampaa ajattelua teatterista ja esittävyydestä.
Hulkko itse on yksi notkistajista.
”Suomalaisessa teatterissa ei syvässä mielessä ole modernismia. Me yritämme artikuloida sitä, mitä on modernismi teat-terissa.”
Uusi itseymmärrys teatteriin on tullut dramaturgia-käsitteen pohdiskelun kautta. Siksi Hulkko puhuukin itsestään dramaturgi-ohjaajana. Nimenomaan dramaturgia on avannut keskustelun esityksestä. Suomalaisen nykyteatterin ohjaajakulttuurikin on dramaturgisen ajattelun läpitunkemaa. Ohjaajuus on vain se ykköspaikka, josta käsin Hulkko näkee itsellään tekijänä olevan enemmän konkreettista valtaa.
”Olen kiinnostunut ruhosta näyttämöllä. Puhun ruumiista hyvin konkreettisesti. Ohjatessa minulla ei ole metodia, tavallaan etenen aivan väärin latvasta tyveen. Lähden ronkkimaan. Minulla on tarkka psykologinen silmä.”
Hulkon mielestä casting eli roolitus on keskeistä, se johtaa siihen miten ihmiset ovat yhdessä.
”Minun tehtäväni on sitten erottaa ja nähdä.”

Hulkkoa kiinnostaa tarkkailla, miten ihminen tuntee, miten hän rupeaa näyttäytymään – siitä rupeaa avautumaan muita asioita.
”Alitajunta, seksuaalisuus, ruumiin tunnistettavuus ja ruumiin tuntu ovat teatterini ydintä, mutta eivät helposti verbalisoitavissa. Laitan ihmisiä yhteen ja rakennan meille yhteisen ihon. Se on maailmassa olemisen tapani ja taiteellinen tapani.”
Hulkko sanoo sen olevan välttämättömyyttä, sitä ei voi valehdella.
”Se on tietoista ja tiedostamatonta yhtä aikaa. Ilmaisua ja olemista. Se ei ole estetiikkaa, ei metodi. Se on tietysti tekniikkaa, valintoja, tapa katsoa. Ei teatteri voi olla ihan mitä vain, pelkkää omaa nautintoani. Teatteri on yhteistä toimintaa, yritystä pitää hyviä voimia liikkeessä. Tähän minun on suhteutettava omat tekemiseni.”
Hulkon yhtenä keskeisenä toiveena on, että ihmiset pääsisivät synnin tunnosta ruumiin tuntuun.

Lue koko juttu Teatteri-lehdestä 5/2008.

Kannen kuvassa Pauliina Hulkko
Maskeeraus Petra Kuntsi

©Vertti Teräsvuori