Taideneuvosto nimesi lokakuun alussa uudet taidetoimikunnat. Taidetoimikuntalaitoksen jättiremontti ei tietenkään ole sujunut ilman mutinoita. Uuteen esittävien taiteiden toimikuntaan yhdistettiin näyttämö-, performanssi-, esitys-, tanssi- ja sirkustaide. Jäseniä on puheenjohtaja Yrjö Juhani Renvallin lisäksi yksitoista. Toimikunnan yhteydessä on jokaisella taidealalla oman puheenjohtajansa vetämä jaosto valmistelemassa vertaisarviointia. Tähän joukkoon kuuluu 23 luottamushenkilöä. Uudet toimikunnat tarttuvat tehtäviinsä ensi vuoden alusta.
Puolentoista vuoden ajan toiminut Taiteen edistämiskeskus Taike pyysi kiireisellä aikataululla kevään lopulla muun muassa teatterin ja tanssin toimijoilta ehdotuksia esittävien taiteiden toimikunnan (2014–2015) * sekä sitä avustavien jaostojen jäseniksi. Teatterialan järjestöt kieltäytyivät nimeämästä ehdokkaita protestiksi uudistuksen valmistelua, itse toimikuntajakoa ja prosessin aikataulua vastaan. Keskeneräisestä ja huonosti tiedotetusta uudistuksesta on julkisuudessa tikun nokkaan nostettu Taike ja sitä johtava Minna Sirnö.
Oikeampi osoite olisi kuitenkin opetus- ja kulttuuriministeriön nimeämä yhdeksänjäseninen taideneuvosto, joka on käynnistänyt uudistuksen, määritellyt sen aikataulun sekä uusien taidetoimikuntien määrän ja koostumuksen. Taideneuvosto on nimetty vuoden 2016 loppuun, ja sitä johtaa Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg. Tämän lehden haastattelussa hän esittää kantanaan, että toimikuntien yhdistämisen taustalla on ajatus taiteen raja-aitojen madaltamisesta.
Päämäärä on kaunis, mutta keinot herättävät ainakin tässä vaiheessa epäilyksiä.
Keskeisin kysymys koskee vertaisarvioinnin toteutumista. Kun esittävät taiteet lyötiin toimikunnassa yhteen nippuun, volyymiltaan isot taiteenlajit luonnollisesti saivat enemmän edustajia kuin pienet. Tästä seuraa helposti, että luottamustoimet muodostuvat mandaattipohjaisiksi edunvalvontapoteroiksi, joissa pikemminkin pidetään kynsin hampain oman taiteenalan puolta kuin pohditaan laaja-alaisesti neuvoston määrittelemän ”yhteisen kentän” elinvoimaisuutta.
Rohkenemme arvella, että kovin harvalla on asiantuntemusta koko esittävästä kentästä. Esimerkiksi teatterialalla jo pelkkä esitysten seuraaminen vie niin paljon aikaa, että usean esittävän taiteen asiantuntijana toimiminen on melkoinen haaste. Vaikka empatiaa ja ymmärrystä riittäisi kuinka, on apurahapäätöksiä tehtäessä tunnettava taiteilijat ja heidän työnsä. Tässä tilanteessa pienen alan edustaja on toimikunnassa yhtä yksin kuin ennenkin, eikä taiteiden rajoja välttämättä ylitetä, vaan niitä vahvistetaan.
Toinen arveluttava asia on uudistuksen yhteydessä rakentuva monipolvinen hallintohimmeli, jonka rakennetta, toimia ja toimivuutta ei ole helppo hahmottaa. Tilannetta eivät paranna budjettileikkaukset. Samaan aikaan uudistusten kanssa on säästettävä, eikä uudistusta toteuttavalla Taikella ole välttämättä maksaa palkkioita kaikille apurahapäätösten valmistelijoille. Eli kovimman urakan tekevät työrukkaset saattavat uudessa mallissa jäädä ilman korvausta.
Kaivattua läpinäkyvyyttä helpottaisi, jos Taikella olisi tiedotuskanava, jota taiteen toimijat voisivat seurata. Mikäli uudistusta halutaan tehdä yhdessä kentän kanssa, olisi kentän voitava kommentoida ehdotuksia ajoissa – siitäkin huolimatta, että toiminta on mennyt lain kirjaimen mukaan. Nyt taiteilijajärjestöt ovat takajaloillaan, koska kokevat, että valtio ohjailee heidän työedellytyksiään ulkoa päin kehnolla asiantuntemuksella.
* Painetussa lehdessä on toimikausi virheellinen. Pahoittelemme.
Minna Tawast
Annukka Ruuskanen
