Suomalaista taide-elämää odottaa yksi sen historian kovimmista paikoista. Ala on osannut odottaa huonoa uutista rahoitusrintamalta, nyt se julkistettiin ennakoitua pahempana.

Hallitus päätti leikata taiteen ja kulttuurin määrärahoista seuraavan neljän vuoden aikana yhteensä 45 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi veikkausvoittovaroista taiteelle jaettava summa pienenee ensi vuonna 4,3 miljoonalla eurolla. Opetus- ja kulttuuriministeriö päättää elokuun budjettiriiheen mennessä, mihin leikkaukset kohdistuvat.

Taiteen ja kulttuurin 454 miljoonan euron määrärahoissa yli 10 prosentin leikkaus tuntuu. Se, keneltä leikataan, on mitä suurimmassa määrin kulttuuripoliittinen linjanveto.

Vertailuksi kuulumisia Alankomaista. Kun noin 900 miljoonalla eurolla tuetun hollantilaisen taide-elämän suonta iskettiin 200 miljoonan leikkauksilla vuonna 2011 oikeistopopulistien vaalivoiton jälkeen, katosi maasta muun muassa 13 tanssin tuotantotahoa. Jäljelle jäi neljä. Tilanne on fataali maassa, jossa esittävän taiteen tekijöillä ei ole lainkaan kotipesiä teattereissa, vaan ryhmien kiertävät esitykset järjestetään näiden tuotantotahojen kautta. Samalla esimerkiksi merkittävimpiin esittävän taiteen näyttämöihin kuuluva Frascati-teatteri lopetti nykytanssiohjelmistonsa.

Hollantilaistaiteilijoiden mukaan leikkauspäätösten jälkeen taidekentän valtasi ensin shokki, jota seurasi lamaantuminen. Giljotiinilla tehty taiderahoituksen vähentäminen oli samalla ideologinen viesti taidekentälle: hollantilainen yhteiskunta haluaa päästä ”ärsyttävästä” taiteesta eroon. Käytännössä tämä merkitsi kokeilevan ja uusimuotoisen taiteen radikaalia vähenemistä sekä tarjonnan kapenemista. Monet koulutetut nuoret taiteilijat muuttivat ulkomaille, Belgiaan, Berliiniin, Brasiliaan…

Entuudestaan kehnoilla harkinnanvaraisilla resursseilla kituuttava Suomen esittävän taiteen vapaa kenttä on vaarassa joutua leikkausten myötä yhä kurjempaan asemaan. Instituutioiden lakisääteisistä valtionosuuksista on vaikeampi leikata, mutta säästötavoitteet saattaa olla mahdotonta toteuttaa niihin kajoamatta.

Nyt tarvittaisiin suurta viisautta ja yhteistä kulttuuritahtoa, jotta suomalainen taidekenttä säilyttäisi monimuotoisuutensa sekä alueellisen verkostonsa ja taiteen sisäinen kehittyminen pystyttäisiin turvaamaan.

Näkemys ärsyttävän taiteen merkityksettömyydestä on laiskasti ajateltu ja alkeellinen. Uutta, haastavaa ja vasta pieniä yleisöjä kiinnostavaa taidetta uskotaan usein kannateltavan taidetta taiteen vuoksi -asenteella. Paljon enemmän metsään ei voisi mennä. Kuten muussakin yhteiskunnallisessa toiminnassa myös taiteessa saadaan liikettä aikaan herättämällä keskustelua.

Tämän oikeistoradikaalitkin näyttävät hyvin ymmärtäneen. Miksi he vaativat taiteelta muuta? Kaikin tavoin tuttu ja turvallinen, pelkkiin traditioihin nojaava taide, joka ei herätä ajatuksia, tunteita tai muutoksia, on ainakin taidetta taiteen vuoksi.

Taiteen arvon määrittäminen on vaikeaa. Hollannissa sitä on yritetty laskennallisilla mittareilla eli esimerkiksi esitysten ja vierailujen määrillä, esityksissä mukana olleiden taiteilijoiden määrillä, budjettiluvuilla ja niin edelleen. Britanniassa taas on kehitetty laatukriteerejä jo pitempään, mutta niistäkin löytyy paljon tuotannollisiin tavoitteisiin liittyviä elementtejä. Tällaiset luvut eivät tietenkään ole taloudellisessa ja hallinnollisessa mielessä turhia, mutta taiteen sisällön arvosta ja merkityksestä ne eivät kerro paljoakaan.

Hollannissa Geert Wildersin johtama oikeistopopulistinen vapauspuolue nostaa mielipidemittausten mukaan yhä kannatustaan. Wildersin äänekkäät joukot levittävät maassa paitsi avointa rasismia myös voimakkaita mielipiteitä siitä, millaista taidetta yhteiskunnassa ei tarvita.

Mikä mahtaa olla tilanne vuoden päästä Suomessa, kun eduskuntavaalien tulos on selvillä?

Annukka Ruuskanen ja Minna Tawast