Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehti päättää tässä numerossa toista vuotta jatkuneen Suomi-projektinsa, jossa on kartoitettu esittävän taiteen kenttää pääkaupunkiseutua lukuunottamatta. Haasteenamme oli jatkuvasti tiukkenevan yhteiskunnallisen rahoituksen vallitessa selvittää, kuinka taide voi maakunnissa, miten se perustelee olemassaoloaan ja mitkä ovat sen selviytymisen reseptit.
Ovatko seitsemän julkaistua osaa vastanneet tehtävänasettelua, jonka asetimme itsellemme? Kyllä ja ei. Saimme ahkeran avustajakaartimme kanssa haastateltua suuren joukon keskeisiä esittävän taiteen toimijoita sekä kunnissa valtaa käyttäviä virkamiehiä.
Dokumentaarisena aineistona juttusarjan anti näyttää voimansa ehkä kymmenen vuoden kuluttua, kun kysytään, mitä 2010-luvun alussa tehtiin ja ajateltiin. Tämän hetken kiperiin kysymyksiin taiteen tulevaisuudesta jäimme paljolti vaille vastauksia. Etenkin laitosteattereiden johtajat olivat kommenteissaan hyvin varovaisia. Visiot ja provosoivat äänet jäivät hyvin vähiin.
Mutta ehkä juuri tämä kertookin paljaimmin suomalaisen instituutiokentän tilanteesta.
”Ei ole niin tärkeää, mitä tehdään vaan miten tehdään”, kuten Jyväskylän kaupunginteatterin johtaja Kari Arffman tässä numerossa sanoo.
Kaikki siis käy, jos katsomot täyttyvät.
Suomi-projekti on ollut konkreettisena hankkeena työläs. Kaihertamaan on jäänyt se, ettemme ole päässeet kovin syvälle itse taiteeseen ja siihen, mitä yleisöt siltä odottavat. Yleisön sekä maakuntien instituutioiden ja ryhmien suhteen kartoittaminen olisi vaatinut aivan oman panostuksensa. Sarjassa esitellyt tekijöiden näkemykset yleisön tarpeista kun saattavat osua harhaankin. Puhumattakaan siitä, että yleisö saattaisi myös nauttia uudesta ja yllättävästä, jostain, mitä ei etukäteen osaa toivoa.
Yleiskuvaksi tarjonnasta on noussut varmistelu. Esittävän taiteen taloudellinen tilanne on tuntunut iskeneen ilmat pihalle monesta toimijasta. Voimakkaita visioita ja taloudellisen rakennemuutoksen ottamista omiin käsiin ei juurikaan löydy. Tilanne on ymmärrettävä ja valitettava.
Mutta voisiko laman ja lamaantumisen kuplan puhkaista? Siitäkin on onneksi merkkejä:
”On kyettävä tuottamaan keskustelua, jossa oman erityisyyden vaalimista ei tulkita ylimielisyydeksi”, sanoo Joensuun kaupunginteatteria johtava Vihtori Rämä.
Hän peräänkuuluttaa teattereilta sisäisiä motiiveja ja satsaa pieneen, mutta vakituiseen porukkaan.
Jätimme Uusimaan lukuisine teattereineen sekä tanssi- ja sirkusryhmineen tämän projektin ulkopuolelle. Alueen tilanne ei ole verrannollinen muihin, ja etelän esittävä taide saa muutenkin julkisuutta isommalla kauhalla kuin muun Suomen toimijat.
Päätämme Suomi-projektin Teatteri&Tanssin+Sirkus-lehden numerossa 4/2014 keskusteluun siitä, miltä esittävän taiteen tulevaisuuden rakenteet näyttävät, miltä näyttää itse taide. Tätä pohtivat Lahden kaupunginteatterin johtaja Maarit Pyökäri, Tero Saarinen companyn toiminnanjohtaja Iiris Autio ja Teatterin tiedotuskeskuksen toiminnanjohtaja Hanna Helavuori.
Suomi-projekti saa Teatteri&Tanssissa ensi syksynä jatkoa Eurooppa-projektista, jossa tarkastelemme Ruotsin, Hollannin ja Puolan esittävän taiteen rakenteita sekä vertaamme niitä Suomen nykytilanteeseen. Nämä artikkelit ilmestyvät 2014 ja 2015 vuoden numeroissa.
Annukka Ruuskanen ja Minna Tawast
