Minna Tawast: Taidekritiikin moraalista keskustellaan yleensä sen ympärillä, kuinka ilkeästi tai pahasti saa sanoa ja kuka saa sanoa. Itsetarkoituksellista ilkeilyä ja some-huomion hakemista mahdollisimman räväköillä lausunnoilla – trolleilua – voikin kyseenalaistaa.
Keskustelua on syntynyt Kulttuurirahaston kulttuurijournalismin mestarikurssilaisten Kesto Avoin -sivustolla julkaistuista kirjoituksista. Niitä lukiessa voi kuulla taustalla olevan tehtävänannon – joko opettajien artikuloiman tai kurssilaisten itse itselleen ottaman: kirjoittakaa uudenlaista kritiikkiä, lähtekää uusista näkökulmista. Tuloksena on muun muassa Kansallisoopperan Carmenin käsittely pelkästään seksuaalisuuden näkökulmasta. Eräässä arviossa annetaan Espoon kaupunginteatterin Esitystalous2:n ohjaajalle Juha Jokelalle neuvoja, miten teos olisi pitänyt ohjata.
Annukka Ruuskanen: Itse en näe, että kriitikko juuri koskaan saisi nenilleen, ei ilkeydestä, harvemmin myöskään suoranaisista virheistä. Hänellä on perinteisesti viimeisen sanan valta.
Journalismin lajityyppinä taidekritiikki on Suomessa reilun sata vuotta vanha. Vaikka se elinkaarensa aikana on jonkin verran muuttunut – ja ennen kaikkea lyhentynyt–, sen peruslähtökohdat ovat säilyneet. Hyvältä kritiikiltä odotetaan edelleen kolmea elementtiä: teoksen kuvausta, tulkintaa ja arvottamista. Kreikan krinein-sana, josta kritiikki juontaa juurensa, tarkoittaa erottamista, ratkaisua eli painottaa tätä arvoarvostelman osuutta.
On aiheellista pohtia, voitaisiinko lajia uudistaa. Uusien lähestymistapojen yhteydessä peruskysymys kuitenkin on, onko kokeilevien juttutyyppien yhteydessä kyse kritiikistä vai jostain muusta. Eli onko kirjoittajan motiivina teoslähtöisyys, vai harjoittaako hän pikemminkin itseilmaisua ennakolta asettamiensa kysymystensä tai olettamustensa pohjalta.
Minna Tawast: On tietysti ymmärrettävää, että uusia muotoja haetaan, mutta eihän uutinenkaan ole rakenteeltaan muuttunut vuosien saatossa. Siihen on syynsä; uutisen on tarjottava uutta tietoa, ja ihmisten on voitava luottaa tiedon todenperäisyyteen. Taidekritiikin tarkoitus taas on keskittyä teokseen, ei sen tekijään eikä arvion kirjoittajaan tai maailmassa olon yleisiin kysymyksiin. Mikäli lähtökohtana on esimerkiksi kirjoittajan tunne-elämä esityksen aikana tai mahdollisimman vetävän tekstin tuottaminen esityksen pohjalta, on kyse jostain muusta kuin kritiikistä. Hyvä ja oivalluksia tarjoava kritiikki edellyttää arvosteltavan alan tuntemusta. Sitä ei voi korvata nokkeluuksilla tai aidanseipäistä kirjoittamisella. Toki voi keskittyä vain yhteen teoksen elementtiin, mutta silloin ei voi puhua teosarviosta. Ilkeys ei tietenkään ole vain tämän ajan tuote.
Annukka Ruuskanen: Ilkeydellä ja parempitietoisuudella itsensä brändänneet kriitikot, kuten Seppo Heikinheimo, löivät taiteilijoita surutta, ja henkilökohtaisuuksiin meneminen oli pelin henki. Lukijoille tämä tarjosi myös eräänlaisen viihdeaspektin. Kyse oli isojen kenttien pelistä, jolla tehtiin myös taidepolitiikkaa, ja niissä erä- ja ottelupallo oli aina automaattisesti kriitikolla.
Olisiko niin, että nyt, kun arvostelijat itse käyvät ankaraa reviiritaistelua mediatilasta, vanhat keinot on otettu takaisin? Se, joka löytää piikikkäimmät tölväykset, saa parhaiten näkyvyyttä, Facebook-jakoja ja lopulta keskusteluakin. Onko tällä strategialla pelattaessa sitten vain voittajia? Vai leikitäänkö jopa kohteiksi joutuvien ihmisten terveydellä?
Minna Tawast: Tässä liikutaan ei-kenenkään laajalla maalla. Jos kulttuurikirjoittamista vertaa poliittiseen journalismiin, saattaa tulla tunne, että taidekentällä ei ole lupaa sanoa suoraan, mikä julkisessa tekemisessä on pielessä tai keskustelun arvoista. Taiteilija ei kuitenkaan ole vaaleilla valittu poliitikko, joka käyttää valtaa meidän ylitsemme, joten vertailu ontuu ainakin tältä osin. Taideteoksista puhuttaessa sivutaan aina väistämättä myös tekijöiden persoonia, sillä sieltä se taide ammennetaan. Kriitikolta vaaditaan tässä suhteessa sekä tarkkaa analyysikykyä että erinomaista kielenhallintaa, sillä ei ole olemassa yksiselitteisiä sääntöjä; on vain osattava ”käyttäytyä”, muistettava ihminen. Puberteettista huomiosta kilpailua pidän eettisesti arveluttavana koko journalismin kannalta.
Annukka Ruuskanen: Toisinaan vihamielisistä arvosteluista paistaa myös kriitikon kyllästyminen, penseys koko taidelajia kohtaan. Takana lienee usein liian kova työtahti. Ihannemaailmassa uupunutta kriitikkoa pitäisi myös suojella taiteelta, ja päinvastoin.
