Pelkästään pääkaupunkiseudulla on tänä syksynä ollut tarjolla satakunta esittävän taiteen ensi-iltaa. Onko paisunut esitystarjonta enää kenenkään etu?
Minna Tawast: Tänä syksynä pelkästään pääkaupunkiseudulla on ollut teatterin, tanssin ja sirkuksen ensi-iltoja satakunta. Sen lisäksi tulevat muut esitykset ja loppukesästä alkanut festivaalikausi, joka jatkuu melkein katkeamattomana marraskuulle. Syyskuusta marraskuuhun voisi Helsingissä ja Espoossa käydä teoriassa joka päivä eri esityksessä. Käytännössä esitysajat menevät tietysti osin päällekkäin ja pienten vapaan kentän tuotantojen esitysjaksot ovat niin lyhyet, ettei kaikkiin ehtisi millään.
Monipuolinen tarjonta ja vahva ruohonjuuritaso ovat tietenkin elävän taiteen merkkejä, mutta nyt voi jo kysyä, syökö esittävä taide itseään. Jos katsoja tuntee hukkuvansa tarjontaan, hän ei välttämättä lisää käyntejään esityksissä ja saattaa lisäksi pitää valitsemista vaivalloisena.
Annukka Ruuskanen: Tämä on itseään ruokkiva kehä. Teosten elinkaaret ovat nykyisin lyhyitä, koska teatterit lopettavat heikosti yleisöä vetävät esitykset nopeasti. Vanha kunnon viidakkorumpu markkinointivälineenä on entistä tehottomampi – mikäli teos ei ala heti vetää, siitä tehdään äkkiä johtopäätöksiä tuotantosuunnittelussa. Silti ihmiset ovat monissa asioissa hitaita heräämään. Toisaalta valtaisa tarjonta pakottaa katsojat tekemään valintoja, eikä väkeä yksinkertaisesti riittä kaikkeen.
Vapaan kentän puolella projektirahoitukseen perustuva tuottaminen ja sitä kautta taiteilijoiden toimeentulo ajavat siihen, että esityksiä pitää tehtailla kiivaaseen tahtiin. Tästä pakkosuoltamisesta kärsii usein laatu, mikä taas vaikuttaa esitysten kiinnostavuuteen. Voisiko esittävän taiteen kentälle olla eduksi, jos tuotantojen määrä vähenisi?
Minna Tawast: On selvää, että vapaan kentän ensi-iltojen määrä on suorassa suhteessa uusiin projekteihin annettavaan rahoitukseen. Saattaisi kuitenkin olla, että pitempien esitysjaksojen lipputulot kattaisivat ainakin osan vähentyneistä avustuksista. Projektiraha on siinä mielessä epätervettä, että sen kanssa on elettävä kädestä suuhun. Sitä ei voi säästää seuraavaan projektiin, jos sellainen ihme sattuisi, että rahaa jäisi. Se, että esittävän taiteen vapaan kentän pääasiallinen rahoitusmuoto on projektikohtaiset apurahat, on epätervettä. Taiteen tekeminen vaatii monessa suhteessa pitkäjänteisyyttä, ja instant-rahoitus on pahassa ristiriidassa sen kanssa. Se ei myöskään ruoki ruohonjuuritasoa viisaasti. Katsojat tuskin itkisivät, vaikka tuotantojen määrä vähenisi.
Annukka Ruuskanen: Ylitarjonnan ongelma ravistelee koko alaa. Tilanteen voi nähdä vaikkapa jääkiekkometaforana: esittävää taidetta tuottavat tahot olisivat siinä lätkäjoukkueita, joissa kaikilla paikoilla pitäisi olla huippuosaavat ja -kuntoiset pelaajat. Meillä tiimejä tulee koko ajan lisää, liigan koko kasvaa villisti, minkäänlaisia pudotuspelejä ei ole ja lopulta kaikki pelaavat puolirampoja matseja vain selvitäkseen ottelusta toiseen. Tämä on raaka vertaus, mutta ikävä kyllä totta. Paisuneen liigan takana on osaltaan jo pitkään jatkunut taiteilijoiden ylikoulutus.
Minna Tawast: Jo pitkään on ollut tiedossa, että niin sanottu esittävien taiteiden ”vapaa” kenttä on yleensä vapaa myös lomista, lomakorvauksista, eläkkeistä ja muistakin vakituisissa töissä olevien korvauksista. Sen lisäksi he ovat yleensä vapaita säädyllisistä palkkioista, mutta myös työttömyyskorvauksista, koska heidän satunnaiset työkeikkansa katkovat karenssijaksoja. Työt eivät kuitenkaan riitä elättämään heitä. Aiheellisesti voi kysyä, miksi valtio kouluttaa suoraan – ei edes kortistoon, vaan turvaverkkojen ulkopuolelle. Toisaalta monella on käsitys, että taidealoille hakeutuvat tekisivät taidetta joka tapauksessa, koulutettuina tai ilma koulutusta. Jos näin on, ei varmaankaan haittaisi, vaikka heillä olisi valmius myös johonkin toiseen ammattiin.
Annukka Ruuskanen: Tilastot vahvistavat alan rakennevinouman. Suomen Näyttelijäliiton toiminnanjohtajan Elina Mäntylän mukaan näyttelijöiden kausityöttömyys on noussut parin vuoden sisällä 25–42 prosentilla. Se on iso luku, eikä edes kerro koko alan kurjistumisen totuutta, koska minimipalkkaa pienemmillä korvauksilla työskenteleviä on alalla paljon.
Yhtälö, jonka muodostavat liian suuret esitysmäärät suhteessa yleisömääriin sekä liian isot tekijämäärät suhteessa resursseihin, on jossain vaiheessa kestämätön. Kysymys on myös taiteellisesta evoluutiosta: jos kenelläkään ei ole mahdollisuuksia keskittyä taiteentekoon kuin farmijoukkueen panoksin, koko ala näivettyy.
