Minna Tawast: Kulttuurielämän taloudellinen ja rakenteellinen murros on viime aikoina näkynyt monella tavalla, erityisen selkeästi instituutioiden hallintomallien muutoksina. Yhä useammat kunnalliset teatterit pyrkivät irti kaupunkien tiukasta ohjauksesta yhtiöittämisellä, mikä merkitsee entistä itsenäisempää asemaa ja toisaalta taloudellista vastuuta. Iso kysymys näissä muutoksissa on, kuka päättää ja mistä.

Annukka Ruuskanen: Osakeyhtiöinä toimivat isot teatterit näyttävät siirtyvän kahden johtajan malliin – näin on tapahtunut Tampereella, Oulussa ja nyt myös Turussa. Toimitusjohtajalla on tällöin vastuu talon koko toiminnasta, taiteellisella johtajalla ohjelmistosta. Tätä kaksijakoa on meillä vierastettu siitä syystä, että on pelätty päätösvallan taiteesta siirtyvän kirstunvartijalle. Parhaimmillaan tämä toimii hyvin ja molemmat saavat keskittyä omaan osaamisalueeseensa. Arto Valkaman ja Mikko Koukin kaksivuotiskausi Oulussa tällä työnjaolla näyttäisi olleen onnistunut. Nyt kaksikko siirtyy kotikentälleen Turkuun.

Tässä mallissa hankaluuksia seuraa silloin, jos kahden johtajan käsitykset taiteen tehtävästä poikkeavat ratkaisevasti.

Minna Tawast: Toisaalta ongelmia seuraa aina myös siitä, jos taidelaitoksen johtajalla ei ole ymmärrystä kuin toisesta alueesta. Harva hallitsee hyvin sekä talouden pyörittämisen että taiteellisen toiminnan, ja yhden johtajan mallissa työtaakka on usein myös kohtuuton. Sinänsä työpari-ajatus voi olla raikas ja uudistavakin, varsinkin, jos erimielisyyksistä osataan neuvotella. Hankaus saattaa tuottaa myös uutta. Henkilökemioiden on tietysti toimittava.

Osakeyhtiöissä myös hallituksen rooli on vahva. Taidelaitosten hallituksiin soisi saatavan sekä taiteen että tämäntapaisten organisaatioiden johtamiseen perehtyneitä ihmisiä. Silloin hallitus voi toimia myös johtajien tukena. Ilman hallituksen näkemyksellisyyttä johtajat ovat aika yksin.

Annukka Ruuskanen: Osakeyhtiöteatterit joutuvat entistä enemmän myös panostamaan omaan varainhankintaansa. Tämä tulee merkitsemään esimerkiksi teatteritalojen tehokkaampaa käyttöä eli vuokraamista muille käyttäjille. Silti en usko, että teatteri alkaisivat haalia vuokralaisikseen esimerkiksi pornomessuja, mitä huolestuneet ovat epäilleet. Esimerkiksi kesäkaudet teatterissa ovat edelleen lähes täysin hyödyntämättä. En usko siihen, että taidetila saastuu, jos sitä käyttävät myös ulkopuoliset tahot.

Minna Tawast: Toivottavasti tilankäytön tehostaminen tarjoaa erilaisille vapaan kentän tilattomille sekä esitys- että harjoitusmahdollisuuksia. Siinä mielessä esimerkiksi teattereiden kesäkauden vierailla on merkitystä, että yleisö mieltää talojen imagon pitkälti sitä kautta, keitä siellä käydään katsomassa ja kuulemassa. Ne eivät ole pelkkiä seiniä, joihin voidaan laittaa mitä ”sisältöä” tahansa.

Rakennusten imagoa voi toki laajentaa ja hyödyntää monella tavalla. Kenneth Kvarnström suunnitteli jo vuosia sitten, miten Helsingin kaupunginteatterin isoon aulan voisi avata yleisölle muulloinkin kuin esitysten alussa. Tehdä siitä vaikka näyttelytilan ja kahvilan, tutun paikan, johon tultuaan saattaisi spontaanisti mennä myös esitykseen.

Annukka Ruuskanen: Suurin osa meistä lienee yhtä mieltä siitä, että uusia avauksia on tehtävä, jotta niukkeneva yhteiskunnallinen taiderahoitus saadaan korvattua taidelaitosten omin keinoin. Tässä mylläkässä ei pidä hukata pääasiaa. Näytelmäkirjailija Mark Ravenhill piti Edinburghin Fringe-festivaalilla t avajaispuheen, jossa hän varoitti taiteilijoita lähtemästä talouden ehdoin poliitikkojen miellyttämiseen – ja pysymään totuudessa. Hän kehotti nauramaan jokaiselle taiteilijalle, joka ajattelee toimivansa bisnessektorin tapaan ja hymyilemään sille, joka taiteensa yhteydessä puhuu ”toimialasta” ja ”urapolusta”.

Ravenhill kehottaa nuoria taiteilijoita unohtamaan liiketoimintamallit, koska yleisö ei maksa konsensuksesta tai ristiriitojen välttämisestä, mukavasta ja kuuliaisesta. Allekirjoitan tämän ja toivon, ettei talouspuhe ota valtaa taidejohtamisessa.