Minna Tawast: Tässä lehdessä Markus Leikola käsittelee esittävää taidetta liike-elämän näkökulmasta. Taiteen tekijät vierastavat tätä vinkkeliä. Taiteen tekemisen lähtökohta kun harvoin on voiton tavoittelu. Mutta varsinkin taloudellisesti tiukkoina aikoina rahoittajien rooli korostuu, ja sillä suunnalla joku aina ajattelee myös bisneslähtöisesti.
Kun esittävän taiteen tekijöitä pyydetään määrittelemään oman taiteenalansa erityisyyttä, mainitsevat melkein kaikki ainakin läsnäolon, yleisön ja esiintyjien yhdessä jakaman tilan ja tapahtumisen. Bisnesnäkökulmasta tämä ominaispiirre näyttäytyy taloudellisen menestyksen esteenä tai vähintäänkin hidasteena, koska esittävää taidetta ei ole helppo monistaa.
Annukka Ruuskanen: Filosofi ja YLEn toimittaja Jakke Holvas julkaisi toukokuussa innoittavan blogikirjoituksen, jossa hän pohtii vaihtoehtoja nykyiselle, kaikkea toimintaa hallitsevalle talousajattelulle. Holvas on muun muassa väitöskirjassaan Talousmetafysiikan kritiikkiä (2009) käsitellyt talouden rajoja ja pohtinut sitä, mikä juuri ja juuri voidaan vielä käsittää taloudeksi.
”Aristoteleen mukaan talous oli osa politiikkaa, ja politiikan päämääränä oli inhimillinen hyvä. Talous oli siis Aristoteleen filosofiassa alistettu eettiselle päämäärälle. Nykyään asetelma on päälaellaan. Etiikka on alistettu taloudelle. Nimittäin politiikan päämääränä on pelastaa talous”, päättelee Holvas. Minusta tästä oli paljolti kyse muun muassa Kansallisteatterin Neljäs tie -esityksessä.
Taidemaailmassa on ajastaikaan henkisesti pyristelty talouden ”kahleita” vastaan, mutta niin kauan kuin taide toimii osana yhteiskuntarakennetta, on sen pysyminen vapaana muusta talousajattelusta mahdotonta.
Minna Tawast: Helppo on tietysti todeta, että tämä pyristely myös inspiroi ja tuottaa innovaatioita. Olemmeko koskaan olleet tilanteessa, jossa taiteen tekijät kokisivat olonsa taloudellisesti ja poliittisesti turvatuksi? Emme oikeastaan edes tiedä, mitä siitä seuraisi lukuun ottamatta joitakin yksittäisiä taiteilijoita, jotka ovat menestyneet taloudellisesti tai joita suopeat mesenaatit ovat tukeneet.
Voiko taloudellisesti menestyneitä taiteilijoita verrata menestyneeseen bisnesväkeen? Onko raha määrittävin tekijä heidän työssään ja identiteetissään vai onko se vain peliväline, jota he muun ohessa osaavat käyttää? Tarkoittaako eettisen päämäärän ensisijaisuus aina köyhyyttä?
Annukka Ruuskanen: Teatterin tekemisellä missään muodossa ei Suomessa voi rikastua. Paljon tv- ja elokuvakeikkaa sekä mainos- ja juontotöitä tekevillä näyttelijöillä lienee alalla parhaat mahdollisuudet vaurastumiseen. Mutta varallisuutta ei missään nimessä tule näyttää ulospäin tai niin sanottu uskottavuus katoaa. Kohtuuden ja vaatimattomuuden ihanteet tuntuvat yhä elävän ainakin näyttämötaiteen maailmassa. Niistä on muodostunut alan normeja, mutta kyse on varmasti myös kateudesta. Kuuluisa kuvanveistäjä saa ajaa Porschella, näyttelijä ei. Näytelmäkirjailijan kohdalla kyse olisi jo skandaalista.
Minna Tawast: Monissa Euroopan sivistysvaltioiksi kutsutuissa maissa käytetään mallia, jossa valtio kantaa kortensa kekoon, jotta taiteen hedelmät ja sen tuoma sivistysleima olisi hyödynnettävissä sekä kansalaisten hyvinvoinnissa että imagon kohentamisessa. Malli tuottaa tilanteen, jossa taideväen työhönsä tarvitsemista resursseista sekä elannosta iso osa on viime kädessä yhteisön myötämielisyyden varassa – olkoonkin lakiin kirjattu kansalaisoikeus. Tästä asetelmasta ajaa rajusti ulos, mikäli alla on Porsche. Me haluamme autettavien käyttäytyvän nöyrästi. Aivan kuin me emme sekä suoraan että epäsuorasti tukisi myös yrittäjiä ja liike-elämää.
Tilastokeskuksen yliaktuaari Aku Alanen totesi muutama vuosi sitten, että taide ei ole taakka eikä yhteiskunnan elätti, vaikka julkisuudesta voisi joskus sellaista päätellä. Hänen mukaansa taiteen kansantaloudellinen rooli on hivenen jopa nousussa.
Annukka Ruuskanen: Jos taloudesta tehdään tabu, se on sama kuin pistäisi päänsä pensaaseen. Mutta mikäli taidelaitoksia käsitellään liike-elämän ehdoin, sen tulisi lähteä myös rahoituslogiikassa samalta viivalta. Kuten Leikola artikkelissaan huomauttaa, teatterin alalla riskirahastoja ei ole. ”Jos kyseessä olisi yritystoiminta, näin pieni tutkimus- ja tuotekehitysinvestointi olisi kansallisen skandaalin aihe”, hän arvioi. Nyt näitä innovaatiorahoja on luvassa viime vuosia vähemmän, koska Paavo Arhinmäen sinänsä linjakas vasemmistolainen kulttuuripolitiikka keskittyy perustoiminnan turvaamiseen. Toivottavasti tilanne ei kehity samaan kuin harakalla tervatulla katolla: kun nokka irtoaa, pyrstö tarttuu.
Minna Tawast
Annukka Ruuskanen
