Annukka Ruuskanen: Ohjaaja Anni Klein (entinen Ojanen) ja äänisuunnittelija Kimmo Modig esittävät tässä lehdessä kriittisiä näkemyksiä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opetuksesta. Kaksikko katsoo, että TeaK ei keskity taiteilijuuden kehittämiseen vaan on ammattikoulu, joka valmistaa työntekijöitä laitoksiin ja siten pönkittää vanhoja rakenteita. He käyttävät esimerkkinään kurssia, jolla kaikki teatteriopiskelijat sekä Aalto-yliopiston lavastaja- ja pukusuunnittelijakoulutettavat valmistavat yhdessä ohjaajavetoisesti klassikkoesityksen. Onko näitä kysymyksiä aiheellista esittää tanssikoulutuksessa?

Minna Tawast: Sarkastisesti voisi sanoa, että jos opiskelijoiden valmentamista työllistymään freelancer-kentällä voi pitää rakenteiden pönkittämisenä, niin ehkä silloin voisi tanssitaiteen opetuksen yhteydessä nähdä tämäntapaisia pohdinnan aiheita. Teatterikorkean tanssitaiteen opiskelijat itse eivät ole eivät olleet huolissaan opetuksestaan. Siitä, kouluttaako TeaK taiteilijoita vai taiteen tekijöitä, on puhuttu kauan. Koreografi Marjo Kuusela (entinen TeaKin tanssitaiteen professori) sanoi Tanssi-lehden haastattelussa, ettei taiteilijuutta voi opettaa, mutta taiteen tekemiseen voi antaa eväitä.

Annukka Ruuskanen: Klein ja Modig ovat sitä mieltä, että suomalainen teatterikenttä ja TeaK sen vanavedessä edustavat museaalista ajattelua, jossa toistetaan teatterin myyttisiä kliseitä Heidän mielestään kunnianhimoisimmat teatterintekijät siirtyvät nykytaiteen kentälle. Esimerkikseen he ottavat tanssijana ja koreografina aloittaneen Tino Sehgalin. Kirjoittajat haluavat tehdä eron klassisen draamateatterin ja ”uudistushaluisen” teatterin välillä rinnastaen sen baletin ja nykytanssin eriytymiseen. Koko 2000-luku on käyty tätä perusteatteri–nykyteatteri-keskustelua. Itse näen, että nämä ”lajit” ovat jo paljonkin liudentumassa toisiinsa.

Minna Tawast: Sehgal ei ole varsinaisesti ollutkaan perinteisellä kentällä. Hän on tanssinut muun muassa kokeellisten ranskalaiskoreografien Xavier Le Royn ja Jérôme Bellin töissä ennen kuvataiteellisempiin ”constructed situations” -teoksiinsa siirtymistään. Ei kai mikään tekniikka sinällään estä olemasta uudistushaluinen. Baletin klassikkoteosten ja vaikkapa William Forsythen nykybalettiesitysten välillä on tapahtunut paljon. Välttämättömiä vaiheita ovat olleet sekä baletin tradition jatkumo että baletin tekniikoiden, modernin tanssin ja nykytanssin kehitys. Niin baletin kuin taidetanssin uudempien muotojen sisällä on sekä avoimia että poissulkevia traditioita. Siinä Klein ja Modig ovat tietenkin oikeassa, että taiteiden opiskelijoille tulee avata ikkunoita mieluummin kuin sulkea niitä. Silti: uutta luovat vallankumoukset syntyvät yleensä turhautumisesta, vahvasta vastustuksesta. Jos ei ole vahvaa traditioita, mitä silloin vastustetaan tai mihin kontekstiin väitteet heitetään?

Annukka Ruuskanen: Klassikkokurssi itsessään näyttäisi poikineen tämänhetkiselle teatterikentälle näkyviä tuloksia. Suomessa surkuteltiin viime vuodet sitä, että teatterit eivät ota ohjelmistoihinsa klassikoita. Nyt on toisin. Keväällä on nähty nuoren polven tulkintoja, kuten Lauri Maijalan Kolme sisarta, Miika Murasen Niskavuoren naiset, Riko Saatsin Peer Gynt, tulossa on Hili Iivanaisen Kissa kuumalla katolla. Teatteri on taidemuoto, joka ryhmätyöluonteensa vuoksi tarvitsee organisoituneita rakenteita toisin kuin vaikkapa kuvataiteilijoiden työ. Koulutuksessa voisi olla tarpeen pohtia teatteripolitiikkaa, sitä, millainen todellisuus kentällä nyt vallitsee ja mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Myös työehtosopimusten säätelemä maailma ja muut realiteetit taitavat jäädä opetuksessa varsin vähälle huomiolle. Utopioita voitaisiin kehittää myös rakenteellisella puolella.

Minna Tawast: Ongelma perinteestä tulee vasta, jos siinä pyritään pysymään väkisin kiinni – siitä kai Klein ja Modig ovat huolissaan. Tanssin opetuksessa klassikoiden käsitteleminen muuta kuin luennoilla on jo käytännössä hankalampaa kuin teatterissa: Tekstit ja tallenteet ”alkuperäisistä” teoksista puuttuvat. Joutsenlampi on elänyt tanssijoiden ja koreografien muistissa. Minkä perusteella toteutetaan uustulkintoja? Nykytanssin ”klassikoiden” kohdalla tallennetilanne on jo toinen. Tanssin opetuksessa painotus näyttää olevan koreografian monimuotoisuuden hahmottaminen – siis lähtökohtaisesti suunnataan kohti uutta.