Kun johtaja määrittelee linjaansa sanomalla, että hän tekee yleisönsä huomioivaa teatteria, kenen asialla hän liikkuu ja mitä kaikkea sanojen takana voi olla?
Kuva Miki Lindström.
Annukka Ruuskanen: Suomi-projektimme on matkannut Lounais-Suomeen. Lyhyesti linjaten Turussa ja Raumalla suhtaudutaan kunnianhimoisesti taiteen tekemiseen, edellisessä kansainvälistyen ja yhteistuotantoja kehittämällä, jälkimmäisessä erityisesti paikallisuudesta ammentaen. Porin teatterin johtaja Patrik Drake tiivistää strategiansa ”yleisönsä huomioivaksi”. Hänen mukaansa teatteria ei pidä tehdä missiona, jossa pohdittaisiin sisältöjen tärkeyttä. Porissa hyvä esitys on se, joka vetää yleisöä. Draken puhe on rehellistä, harva uskaltaa sanoa suoraan vetävänsä teatteria populistisin perustein.
Minna Tawast: Niin, kiinnostavaa tässä on, että hän sanoo suorastaan puolustavansa ei-tiedostavia katsojia, ja että ”hyvä” tarkoittaa ohjelmistossa sitä, että se vetää katsojia. Hän siis olettaa tietävänsä, mikä katsojia kiinnostaa – muutenhan sille pohjalle ei ohjelmistoa voi rakentaa. Edellisessä Teatteri&Tanssin numerossa filosofi Ville Lähde pohti tällaisen lähtökohdan vaaroja: ei uusiuduta, tehdään aina sitä samaa. Häntä mukaellen voi kysyä, miksi ylipäätään esittää jotain, mikä on jo tiedossa. Toisaalta ymmärränkin vähän: jokainen teatterinjohtaja haluaa katsomot täyteen, jokainen taiteilija haluaa yleisöä. Mutta onko populismi varma tae yleisön mukana pitämiselle? Ja mitä on populismi taiteessa?
Ruuskanen: Populismi-sanana juontaa latinan populukseen eli kansaan. Kyse on sen suosioon tähtäävästä toiminnasta. Siinä vaaditaan asioita, joita enemmistön uskotaan haluavan, kehutaan ”kansaa” ja pilkataan vastustajia. Populismiin kuuluu vähätellä aatteita tai käsitejärjestelmiä ja korostaa kansanomaisuutta. Retorisesti Porin teatterin linja on siis populistinen. Ja varman päälle pelaaminen sen strateginen tavoite.
En minäkään tiedä ketään taiteen tekijää, joka ylpeilisi teostensa vähäisillä katsojaluvuilla. Toisaalta jos taiteilija tekee yleisöön menevän esityksen tai peräti useita, kollegat saattavat lyödä häneen populistisen tai populaarin leiman, jolla tekijä tuomitaan liian kansanomaiseksi, heppoiseksi, kitschiksi. Aihetta sivuaa myös Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän HDC:n johtaja Jyrki Karttunen tämän lehden Töissä nyt -kirjoituksessaan.
Tawast: Populaari voi olla olematta populisti. Karttusen tilanteessa on kyse siitä, että tiettyyn asemaan ryhtyminen tekee hänestä joidenkin mielestä taiteilijana epäilyttävän. Pelkona on kenties se, että instituution johtaja päätyy Porin linjoille, ja tämä tarttuu myös hänen taiteeseensa. Näinhän ei tarvitse käydä.
Itsensä ei-viihteeksi luokitteleva taide kokee populismin olevan lähtökohtaisesti kaukana itsestään. On kuitenkin hyviä esimerkkejä siitä, että kansan suosion kalastelu varmoilla vetonauloilla on mahdollista myös elitistisenä pidetyssä taiteessa. Esimerkiksi baletissa näkee teoksia, joissa kaikki taitoelementit on viety äärimmilleen, bravura nostettu päärooliin. Pidän tätä populistisena valintana. Toisaalta viihteeksi luokiteltu esitys saattaa operoida hyvinkin arvaamattomilla elementeillä.
Ruuskanen: Porin teatterin hallitus on ilmoittanut, että talon varoja ei saa käyttää ”yksisuuntaiseen kansansivistystaiteeseen”. Määritelmä on mielenkiintoinen – eikö julkisin varoin tuettu teatteriverkostomme ole luotu juuri snellmanilaisesta ideasta, jossa yhteiskunnalla on olennainen rooli sivistystyössä? Nytkö tehtävä on täytetty? Ja kenen rahoista lopulta puhutaan? Kajaanissa teatteri toimii kaupungin liikelaitoksena ja valtuusto päätyi poistamaan johtokunnasta äänivaltaiset henkilöstön edustajat. Samalla väitetään, ettei tämä vaikuta talon ohjelmistoon. Mutta totta kai se vaikuttaa, talouden kautta. Tällaiset ratkaisut ovat heikkoja signaaleja taide-ideologiselle muutokselle, populismin vallankumoukselle.
Tawast: On vaikea ymmärtää, mihin muuhun tällä ratkaisulla pyrittäisi. Talous vaikuttaa ohjelmistoihin joka tapauksessa, mutta oleellista on tietenkin, millä perusteella ja miten talouden haasteisiin vastataan. Suurinta populismia on uskoa, että vastauksia olisi vain yksi: taloudellisen kalkyloinnin avulla hankittu. Pörssikin toimii tunteiden, huhujen ja uskomusten varassa. Sen tietävät kaikki sijoittamisen ammattilaiset. Edes raha ei liiku excell-taulukoiden käppyröiden mukaan. Kuinka sitten ihmiset, taide?
Etusivun kuva Miki Lindström.
