Annukka Ruuskanen ja Minna Tawast ovat vaikean taiteen jäljillä. Mitä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittajan Ilkka Malmbergin musiikkijutun aiheuttama debatti tarkoittaa? Mistä hänen epäonninen yrityksensä kuunnella ja ymmärtää Kaija Saariahon sävellystä kertoo?
Kuva Miki Lindström.
Minna Tawast: Kuukausiliitteessä julkaistu Ilkka Malmbergin artikkeli hänen yrityksestään ymmärtää Kaija Saariahon La Passion de Simone -sävellystä on poikinut ainakin sosiaalisessa mediassa vilkasta keskustelua. Myös Saariaho itse on vastannut Malmbergille HS:ssa. Osa somen ja Saariahon argumenteista on osoituksia siitä, että kun joku ”vihkiytymätön” yrittää avata keskustelua taiteen sisällöistä, hänet tyrmätään salamannopeasti ”väärin keskusteltu” -argumenteilla. Malmberg ei muun muassa olisi saanut ”yrittää ymmärtää” musiikkia eikä ainakaan kirjoittaa yrittämisestään. Samaan aikaan haikaillaan kunnon kulttuurikeskustelujen perään.
Annukka Ruuskanen: Malmbergin omakohtainen ihmiskoe oli kiinnostava, mutta sen tulokset olisi mahdollisesti voinut ennustaa etukäteen. Miksi? Siksi, että ihmisen kyky vastaanottaa erityisesti uusia taideteoksia vaatii aikaa. Tarkoitan tällä asteittaista kasvamista jonkun tai joidenkin taiteenlajien maailmaan. Näitä asioita on hirveän vaikea omaksua käymällä itsekseen pika- tai kirjekursseja suoritusperiaatteella, kuten Malmberg tavallaan teki. Asiat avautuvat usein hitaasti ja huomaamatta. Tämä keskustelu vahvisti ainakin omaa uskoani taidekasvatuksen merkityksellisyyteen; lapset oppivat hengittämään sitä ilmaa, mitä heidän ympärillään on.
Minna Tawast: Kyllä. Kaikki taide ei ole tehty samoista lähtökohdista eivätkä kaikki taideteokset kommunikoi samoilla keinoilla. Joskus on kyse selkeästi emootioihin vetoamisesta, joskus taas kognitiolla, tiedolla ja ymmärryksellä operoivasta taiteesta – tai molemmista. Kovin ristiriitaiselta vain saattaa kuulostaa, että toisaalta sanotaan ”älä yritä ymmärtää, istu alas ja anna vaikutteiden tulla” ja toisaalta korostetaan perinteen ja kontekstin tuntemisen merkitystä, alan opiskelua. Esimerkiksi käsitteellisen ja dekonstruktiivisen nykytaiteen kohdalla on kyllä syytäkin tietää jotakin. Tämä tulee ilmi muun muassa siinä kärkkäydessä, jolla taiteilijat syyttävät kriitikoita ammattitaidottomuudesta, mikäli he eivät perustele näkemyksiään juuri niillä termeillä, joita taiteilijat itse käyttävät. Kuinka vilpittömästi tällöin voi puhua siitä, että jokaisen katsojan tai kuulija kokemus näistä teoksista on yhtä oikea?
Annukka Ruuskanen: Kysymys liittyy siihen, miten taiteen vastaanottajan rooli ylipäätään käsitetään. Reseptioestetiikka on käsitellyt näitä asioita monesta näkökulmasta aiemmin historiassa teoksen autonomisuuteen nojaten, myöhemmin katsojan aktiivista roolia yhä enemmän korostaen. Esimerkiksi monet nykyteatteriesitykset ajatellaan rakentuvaksikin niin, että katsoja-kokijan tulkinta on olennainen osa teoksen luomista.
Malmberg oli toki kovasti aktiivinen yrittäessään ymmärtää Saariahon teosta. Mutta samalla hän halusi saada siitä mielihyvän kokemusta. Hän kirjoittaa myös, että Volter Kilpeä pitää nauttia siivu kerrallaan kuin iltaviskiä. Ottamatta kantaa näihin teoksiin taiteella saa ja pitää olla myös muuta kuin kulinaarista arvoa. Taide voi olla myös häiritsevää tai järkyttävää – ja sitä se on ollut peräti antiikin ajoista asti.
Minna Tawast: On myös taiteen vastaanoton tutkijoita, jotka kieltävät teoksen auktoriteetin kokonaan, teos itsessään ei mitenkään määrää tai määritä oikeaa tulkintaa, vaan se on täysin riippuvainen vastaanottajan omista strategioista, vaikkapa nauttimiseen pyrkimisestä. Teorioita on monia, mutta yhteen oikeaan on vaikea uskoa. Ehkä Malmbergin ”virhe” on se, että hän tuntuu kaipaavan yhtä selkeää tietä teoksen luokse, ja se tökkii taiteen parissa työskenteleviä pahasti. Sellaista tietä ei ole ainakaan sellaisten teosten äärelle, jotka pyrkivät monitulkintaisuuteen. Mutta näistäkin teoksista löytyy alan tuntijoille yhteisesti havaittavia elementtejä, joista pitäisi suostua keskustelemaan myös maallikkojen kanssa. Miten me voimme vaatia taidekasvatusta ja –keskustelua kouluihin, jos emme itse suostu keskustelemaan ”väärinajattelijoiden” kanssa?
Annukka Ruuskanen: Henkilökohtaisesti en ajattele näitä asioita ollenkaan oikein-väärin -akselilla. Ja toisekseen kaikki keskustelu liittyy rakennuspalikoina taiteen historiallisiin jatkumoihin ja muokkaavat sitä.
Lainaan lopuksi esitystaiteilija Tommi Laitista, joka Nykyteatterikirjassa puhuu vastaanotosta näin: ”Tieteen avulla luomme kykyä ymmärtää maailmaa järkiperäisesti, politiikan avulla luomme tapoja säännöstellä ja sovitella tarpeitamme ja viihteen avulla luomme lepopaikkoja. Taide on alue, jolla voimme luoda luomista. Taiteen lähisukulainen uskonto säestää taiteen käsittämättömyyttä. Taide tarjoaa aivoillemme tilan, jossa luoda vailla tarvetta ymmärtää.”
