KYSYMYS ON tietysti sekä lapsellinen että pateettinen. Mutta ikävä kyllä se on myös väistämätön, jos rehellisesti haluaa pohtia maamme laitosteattereiden tilannetta.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on meneillään suunnaltaan määrätietoinen mutta keinoiltaan hapuileva taiteen alan kurinpalautus. Se merkitsee hivuttamalla tehtävää taiteen autonomisuuden alasajoa, jota eri puolilla maata toteutetaan erilaisin tavoin. Juuri missään tämä ilmiö ei näy suorana tykkitulena, vaan pikemminkin kyse on erilaisista painostusten, uhkailujen, torppaamisten ja hiljaisten muilutusten strategiasta.

Aika tällaiselle projektille on otollinen. Valtion ja kuntien taloudet ovat tiukemmalla kuin aikoihin, teatterin määrärahat rajussa leikkauksessa. Lipputuloihin ja muuhun omaan varainhankintaan vetoaminen on juuri nyt tehokas ase sekä teattereiden ohjelmistojen kontrolloimiseen että yleisön populistiseen propagandointiin. Tässä rodeossa ratsastetaan yhtä aikaa sekä viihteellä että rahalla.

Esimerkiksi Rovaniemen kaupunginjohtaja Mauri Gardin käytti tilaisuutta hyväkseen ja vaati lokakuun lopulla Lapin Kansa aviisinaan, että teatterin on hankittava selvästi nykyistä enemmän ”asiakkaita, suosiota ja rahaa”. Samaan aikaan Rovaniemen Teatteri on remontin takia evakkoretkellä väliaikaistiloissa, joista kaupunki perii kovempaa vuokraa kuin Lappia-talossa toimiessaan. Sanomattakin on selvää, että kun kaupungin korkein virkamies päästelee julkisuudessa tällaista tavaraa, komppaajia maakunnan päälehden keskustelupalstoilla riittää.

OULUN KAUPUNGINTEATTERIN johtajavalintoihin liittyvässä vetkuttelussa ja ketkuilussa oli kyse samasta ”taidelaitokset ruotuun” -ajattelusta. Oulun ongelmana tosin pitkään oli neuvottomuus. Kun taidelaitos on päätöksentekijöille välttämätön riippakivi, jota on vedettävä historiasta periytyvänä painolastina nykyisten bisnesyksiköiden joukossa, ei ratkaisuja ole helppo tehdä. Teattereiden omistajatahoilla tunnutaan kokevan, että taiteen ja taiteentekijöiden kanssa liikutaan uhkaavalla ja ikävän kriittisellä maaperällä. Näin ollen päättäjien on kovin vaikea yhteistuumin varmistaa, ettei tehtävään lipsahda liian vakavasti työhönsä suhtautuvaa väkeä.

Ei ole mikään ihme, että teatterinjohtajien jakkaroille ei tässä tilanteessa ole tunkua. Päinvastoin, näköpiirissä on, että useista maakuntateatterista valuu lahjakkaita johtajia lähiaikoina vapaalle kentälle Helsinkiin. Valtakunnallisesti ja taiteellisesti merkittävän teatterin alasajo-projekti toteutuu juuri näin; intohimoisesti työhönsä suhtautuvat suunnannäyttäjät jättävät pestinsä, ja tilalle saadaan – niin, mitä saadaan? Aika näyttää, ja toivotan kovasti onnea Ouluun valituille Arto Valkamalle ja Mikko Koukille. Heillä on iso tärkeä näytön paikka edessään yhden suuren teatterin kippareina ja osakeyhtiömuotoisen taidelaitoksen linjanvetäjinä.

POLIITIKKOJEN ja virkamiesten yhteiskunta ei näytä pitävän maan poikkeuksellista teatteriverkostoa enää juurikaan arvossa. En ole niin varma siitäkään, kokeeko alan oma väki toimintaansa sisällöllisesti niin merkityksellisenä, että se taistelisi tai edes näkisi tärkeänä pitää huolta lajin taiteellisesta vireydestä, uudistumisesta puhumattakaan. Monissa taloissa eletään pelon ja väsymyksen ilmapiirissä, jossa haluttomuus riskinottoon on luonnollinen seuraus.

Näistä mietteistä mieleen nousi tsehovilaisen otsikon puolimauton lainaus. Mutta ei voi kuin jatkaa; jos tarkkaan kuuntelee, kirveeniskut kirsikkapuistossa ikävä kyllä kuuluvat jo.

Mitä nyt tehdään?

Annukka Ruuskanen