Kolumnisti Jukka Relander kirjoitti elokuussa Uudessa Suomessa, että suurimpia 1990-luvun kulttuurimuutoksia oli se, että kaikkea mahdollista alettiin mitata rahassa: koulutusta, päivähoitoa, terveyttä, sairautta, uskontoa, maanpuolustusta ja kansantanhuja, esimerkiksi.
”Olihan se avartavaa. Kaikelle voitiin laskea täsmällinen arvo. Ja laskettiinkin”, Relander toteaa.
Samaisessa kehityksessä teatteri sai oman laskukaavansa; valtionosuuksilla operoivan teatteri- ja orkesterilain, joka on säädellyt suomalaisen teatterikentän rakenteita vuodesta 1993 alkaen eli kohta 20 vuotta. Laki perustuu henkilötyövuosista maksettuihin korvauksiin eli siihen, että teattereiden tulisi pitää toimintavolyymiaan mahdollisimman suurena vuodesta toiseen.
Opetus- ja kulttuuriministeriö on hiljattain tarttunut lakimammutin reunoihin kehittelemällä varovaisesti niin sanottua ”laatutukijärjestelmää”. Sen avulla muun muassa palkittaisiin teattereita, jotka avautuvat yhteistyöhön vapaiden ryhmien kanssa ja kehittävät kiertuetoimintaansa. Tiettävästi ministeriössä olisi halukkuutta uudistaa teatterin rahoitusta nykyistä radikaalimmin, mutta toistaiseksi sekä visiot että rohkeus puuttuvat.
Tällä hetkellä teatteria tuotetaan maassamme valtavasti. Kyse on eräänlaisesta oravanpyörästä, ohjaaja Ralf Långbackan sanoin: tuotetaan, kun on pakko tuottaa. Nimikkeiden määrä on lähes tolkuton, kun kilpailua ihmisten vapaa-ajasta käydään loputtomalla määrällä erilaisia vaihtoehtoja. Teattereiden omien ensi-iltojen lisäksi festivaalit seuraavat toisiaan. Tarjonnan joukossa on sekä höttötavaraa että korkeatasoista taidetta. Mutta; onko tietty määrällinen kyllästymispiste jo saavutettu? Onko teatteria liikaa?
Edellisen kulttuuriministerin kaudella yhteiskunnalta on herunut kiitettävästi lisää rahaa teatterin tukemiseen, ja sama kehitys näyttää jatkuvan Paavo Arhinmäen budjettikaavailuissa. Mutta ovatko pelkät lisäresurssit lopulta ainoa järkevä keino alan mielekkääseen kehittämiseen? En ole lainkaan varma siitä, että mekaaninen rahoituksen lisääminen ilman alan perusteellista laatu- ja rakenneanalyysiä on hyväksi taiteelliselle evoluutiolle.
”Pelko” siitä, että teatterille sataisi liikaa rahaa, on vakavasti puhuen turha. Uusi hallitus aikoo säästää valtion kulttuurille ohjaamista budjettivaroista lähes 20 miljoonaa euroa. Tämä on tarkoitus leikata Valtion taidemuseon osuudesta, joka jatkossa otettaisiin veikkausvoittovaroista. Näin ollen muu kulttuuri tulee yhä riippuvaisemmaksi veikkaajien kasvavasta innosta sijoittaa varojaan pelaamiseen. Myös kuntien valtionosuudet ovat hallituksen leikkauslistalla, joten teattereiden talous tiukkenee todennäköisesti myös siltä suunnalta – siitäkin huolimatta, että kuntien kulttuurirahojen käyttöä seurataan ministeriön taholta nyt entistä tarkemmin.
Monimuotoistunut teatterikenttä tarvitsisi nyt kokonaisselvityksen, jonka perusteella voitaisiin uudistaa pelkkään määrälliseen mittaamiseen perustuvaa rahoitussysteemiä. Muuten ala alkaa muistuttaa megamarkettia. Sellaisessa maailmassa esitysten ylitarjonta vie eräänlaiseen inflatoriseen kehitykseen, jossa hienotkaan esitykset eivät saa ansaitsemaansa huomiota ja arvoa. Pahimmassa tapauksessa tarjontavyöryn äärellä alkaa tuntea olevansa kuin Kannelmäen Prismassa, jossa jo pelkän maito-osaston hyllykilometrit aiheuttavat huimausta.
Annukka Ruuskanen
