Perussuomalaisten sohaisuja lukuun ottamatta kulttuuri ei ollut vaalikevään näkyvä teema missään puolueessa. Kokoomus ja demarit sivuuttivat vaaliohjelmissaan asian käytännössä tyystin, muidenkin puolueiden kohdalla tyydyttiin lähinnä ympäripyöreisiin jaarituksiin.

Kilpailukykyvaltion ideologian kehittäminen on mukisematta omaksuttu poliittisen päätöksenteon ensisijaiseksi tavoitteeksi. Tämä näkyy myös kulttuuripolitiikassa; poliitikot ovat harvinaisen yksimielisiä siitä, että taiteen tulee tukea tätä prosessia työllistämällä mahdollisimman tehokkaasti ja toisaalta parantamalla tuotosten välityksellä kulttuurinkuluttajien työssä jaksamista.

Näissä tavoitteissa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta niihin keskittyminen ohittaa laatukysymykset ja pinnallistaa kaiken taiteen tekemisen välinearvoiseen asemaan. Tutkija Anu Kantolan kiteytyksen mukaan (HS 8.4.2011) kulttuurin sisältö on jäänyt toisarvoiseksi ja alistettu Suomen kilpailukyvylle, maabrändille ja byrokraattiselle innovaatiojargonille.

Perussuomalaisten toive siitä, että poliitikot tulisivat mukaan taiteen tuesta päättäviin elimiin, ei ole saanut kannatusta muista puolueista. Vaikka näin onnettomasti ei kävisikään, myös nykyisellä taidehallinnolla on edessään suuria haasteita. Ennen muuta sen tulisi pysyä mukana kentän monimuotoistuneessa tilanteessa sekä taidealojen cross over -kehityksessä. Nykyinen tukijärjestelmä on molempien kehityslinjojen kannalta jähmeä ja vanhoja malleja pönkittävä.

Kuluneen talven aikana taiteen rahoitusrakenteiden uudistamista on pohdittu monella taholla. Muun muassa Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä selvitteli vapaan teatterikentän – yhteensä 5 500 taiteilijaa koskevaa – nykytilannetta. Sen keskeinen esitys oli lisärahoituksen ja kiertuetoiminnan lisäämisen ohella se, että valtionosuutta saavien teattereiden tuki jaettaisiin jatkossa osittain sen mukaan, kuinka paljon ne tekevät yhteistyötä vapaiden ryhmien kanssa.

Työryhmä kehittäisi ryhmien avustusjärjestelmää jatkuvuutta tukevammaksi siten, että erityyppiset kokoonpanot voisivat hakea tukea joko yhden, kolmen tai viiden vuoden toimintasuunnitelmien perusteella.

Suomen Teatteriohjaajien liitossa on myös pohdittu keinoja kentän ”luokkajaon” laukaisemiseen. Liitto ei olisi purkamassa laitosteatteriverkostoa enempää kuin teatterilakiakaan vaan ehdottaa rahoituksen perusteiksi katsoja- ja talouskriteerien lisäksi laadunvalvontakriteerejä. Niiden vartijaksi esitetään valtion näyttämötaidetoimikuntaa, jonka tulisi määrittää taiderahoitusta toiminnan – ei suoranaisesti taiteellisen – laadun mukaan. Laitosten laatua mitattaisiin muun muassa sen perusteella, miten paljon ne tekevät yhteistyötä paikallisten toimijoiden, maahanmuuttajien ja erityisryhmien kanssa. Lisäksi tarkasteltaisiin talojen taiteellista kehittämistyötä sekä kansainvälistä toimijuutta.

Vapaan kentän laatukriteereihin ohjaajat nimeävät oman profiilin terävöittämisen, kiertueaktiivisuuden sekä verkottumisen kotimaassa ja kansainvälisesti.

Tässä lehdessä teemme katsauksen uusimpiin, vapaisiin teatterikokoonpanoihin, joiden toiminta poikkeaa radikaalisti esimerkiksi 90-luvulla syntyneiden ryhmien tilanteesta. Tinfon johtaja Hanna Helavuori kuvaa niitä osuvasti neljännen aallon hybrideiksi.

Näiden uusien toimijoiden kevytrakenteisuus, liikkuvuus ja kansainvälisyys vaativat myös rahoittajilta ja taiderakenteelta aivan uudenlaista lähestymistapaa.

Mistä kaikesta tässä 2000-luvun ryhmäliikkeessä on kyse? Tervetuloa kuulolle.

Annukka Ruuskanen