Kun Kansallisteatterin uuden Lavaklubin areenalle tammikuussa ensimmäisenä nousi kaksi koulupoikaa omine biiseineen, viesti oli ilmiselvä. Talossa on tapahtunut sukupolvenvaihdos, jonka halutaan ulottuvan kaikille tasoille.

Lavaklubi on yksi pääjohtaja Mika Myllyahon yltiöpäisiksikin leimatuista uudistuksista talossaan. Ravintola Morkku toimii nyt useita kertoja viikossa ohjelmallisena baarina, jonka avajaisissa kuultiin myös talon isäntää laulamamassa ja soittamassa bändeineen espanjankielistä punkrockia. Myllyaho oli pitkään miettinyt, miten saada tiukasti suojellusta interiööristä kotoisa klubi, jonne sekä yleisön että henkilökunnan on helppo tulla viihtymään. ”Kunnes tajusin, että mehän teemme töitä teatterissa. Tilan voi siis lavastaa!”

Talon skenografit Kati Lukka ja Katri Rentto ovat loihtineen Morkusta rennon luolan, jossa voi istua glitterpallojen alla laiskanlinnassa seuraamassa indie-bändejä, demoja, monologeja sekä keskustelutilaisuuksia. Ja tietysti kunnon klubilla on myös disko! Klubitoiminta on tavallista eurooppalaisissa teatterissa. Suomalaisessa laitosteatterissa se on ensimmäisiä laatuaan.

Samalla kun maamme vanhin suomenkielinen ammattiteatteri (perustettu vuonna 1872) muun muassa Lavaklubinsa kautta edustaa kansainvälisiä tuulia, päivittää se itseään myös suomalaisuuteen. Mika Myllyahon ensimmäisen ohjelmistokauden aiheena on Suomi vuonna 2011. Suuren näyttämön uuden ohjelmiston avaakin Myllyahon ja Saana Lavasteen ”kamppailu” Pohjantähti 2011. Kahden ohjaajan ristikkäiset ja vastakkaisetkin tulkinnat tuovat Väinö Linnan järkäleen nykyaikaan.

Kotimaiset draamat ja esitystekstit ovat vahvasti esillä koko kevään maan ohjelmistotarjonnassa. Hurjan Suomi-villityksen ohella teattereiden ei kuitenkaan pitäisi kokonaan unohtaa maailman klassikoita. Esimerkiksi Shakespeare, Molière ja venäläisklassikot loistavat lähes tyystin poissaolollaan koko maassa.

Tässä lehdessä kuulemme näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania purkamassa huikeaa roolityötään Dostojevskin Idiootin ruhtinas Myškininä. Sekä taiteilijat että yleisö ansaitsevat klassikkonsa, ne ovat teatterin kivijalka, joiden kautta voi tehdä ja ymmärtää myös uutta. Näyttelijästä kirjoittaa myös ukrainalaisohjaaja Andri Žoldak, jonka tekeillä olevasta, toistaiseksi julkaisemattomasta kirjasta saamme osviittaa hänen tekstinsä ”maailman ensi-illassa” Teatteri-lehdessä.

Kansallisteatterin Lavaklubilla biletti laaja joukko talon taiteellista, teknistä ja toimiston henkilökuntaa vieraiden kanssa. Se kertoi paljon talon hengestä. Aivan toisenlaista viestiä kuuluu Oulusta. Kulttuurilautakunta kysyi kaupunginteatterin johtajavalinnassa näyttelijäyhdistyksen kantaa, mutta sillä ei näytä olevan mitään merkitystä. Kvasidemokratia ei tiedä hyvää uuden johtajan jälkeiselle työilmapiirille – ja on sitä paitsi kovin vanhanaikainen tapa hallinnoida taidelaitoksia tai mitään muutakaan.
Annukka Ruuskanen