Kun kyselemme tämän päivän poliittisen teatterin perään, puto-ammeko tyhjenevään termiin, josta ei saa kiinni ja seurauksena on vain saivartelua ja ohipuhumista?
Sana politiikka juontuu klassisen kreikan kielen sanasta polis, kaupunki. Politiikan käsite on kuitenkin matkannut monipolvisen tien, eikä sanan määrittelystä tänä päivänä ole yhteisymmärrystä. Yleiskielessä sanalla tarkoitetaan usein johonkin aatteeseen pohjautuvaa toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Laajemman määrittelyn mukaan politiikka on toimimista jonkin asian puolesta toista asiaa vastaan. Politiikan tutkija Kari Palonen on todennut politiikkaa olevan siellä, missä ”voi tehdä toisin” joko teoissa tai sanoissa.
Useimmat lienevät yhtä mieltä siitä, että Susanna Kuparisen ja Ruusu Haarlan Ylioppilasteatteriin tekemä Valtuusto-sarja on poliittista teatteria. Siinä esityksiä tehdään suoraan poliittisesta koneistosta ja sen piirissä toimivista ihmisistä esittämällä syy–seuraus-suhteita sekä ristiriitoja julkisen puheen ja tekojen välillä.
Mutta onko aiheidensa kautta poliittinen teatteri taantumuksellista, kuten professori Esa Kirkkopelto tässä lehdessä esittää. Hänen katsantonsa mukaan väitesisältöjensä perusteella poliittiseksi määrittyvä taide ottaa yhteiskunnallisen todellisuuden annettuna ja hyväksyttynä. Kirkkopellon mielestä kiinnostavampaa on itse teoksen tai taidetapahtuman laadullinen poliittisuus.
Kirkkopellon kanssa keskustelua käyvä professori Teemu Mäki näkee poliittisen taiteen sisällön ja muodon joustavammin, yhdistelmänä. Hän pitää Valtuusto-sarjaa esimerkkinä poliittisesta teatterista, jossa molemmat ulottuvuudet toimivat.
Tässä numerossa katselemme yhteiskunnallisen teatterin kenttää erilaisten toimijoiden näkökulmasta. Dramaturgi-ohjaaja Hanna Kirjavainen tekee kantaaottavaa mutta karnevalisoivaa teatteria Rospuutto-ryhmänsä kanssa pohjoiskarjalaisesta talous- ja mediapolitiikasta. Teatterinjohtaja Jari Juutinen taas näkee julkisen taidelaitoksen keskeisenä tehtävänä valtakunnan politiikan käsittelyn ja katsoo, että teatteri on sitä poliittisempaa mitä suuremmalla näyttämöllä se toteutuu. Taidetapahtuman laadullista poliittisuutta taas voisivat edustaa soveltavan teatterin uudet muodot, joita Jussi Lehtonen työryhmineen kehittelee Kansallisteatterin uuden Kiertuenäyttämön piirissä.
Henkilökohtaisen poliittisuus taas korostuu oikeastaan kaikissa esityksissä, jotka nähtiin Kiasman teatteri.nyt-festivaalin ohjelmistossa.
Vaikka taiteen poliittisuudessa olisikin irtauduttu 70-lukulaisesta agit prop -ajattelusta, on itsereflektiivisyys ja hereillä oleminen tarpeen. On ikuisuuskysymys, missä määrin erilaisten taiteellisten kokoonpanojen johtajat, ohjaajat ja ideologit tiedostaen tai tiedostamattaan vaativat muilta työryhmän jäseniltä oman ajattelunsa hyväksyntää. Eli voiko esiintyjä tänä päivänä ”vain esittää” vai tuleeko hänen aina samalla päättää, kenen joukoissa seisoo? Ja onko hän tietoinen siitä?
Annukka Ruuskanen
